Elämämme ykkösasia

Luin jokin aika sitten saksalaisen luterilaisen papin, Wilhelm Buschin (k. 1966), kirjan, joka on koottu hänen nauhoitetuista puheistaan. Kirjan nimi on JEESUS – Jumalan viimeinen sana (Datakirjatkustannus 2014, alkuperäinen teos Jesus unser Schicksal). Busch tekee siinä kuulijoilleen kysymyksen: Jos joutuisit tänä iltana kymmeneltä onnettomuuteen ja kuolisit, missä olisit yhdeltätoista? Hätkähdyttävä kysymys. Mitä vastaamme? Mitä vastauksemme osoittaa meille meistä itsestämme, elämämme sisällöstä ja päämäärästä?

Busch kertoo kohtaamisesta isänsä kanssa: Isäni kysyi minulta kerran: Etkö usko Jumalaan? Vastasin: En ole niin tyhmä, että kieltäisin Jumalan. En kuitenkaan ole kohdannut Jumalaa eikä Hän siksi kiinnosta minua.

Vain vähän aikaa tämän keskustelun jälkeen istuin tien varrella ojassa toisen nuoren upseerin kanssa ensimmäisessä maailmansodassa. Olimme marssilla Ranskassa lähellä Verdunia ja odotimme etenemiskäskyä. Kerroimme toisillemme härskejä vitsejä – jokainen sotilas tietää kyllä, millaisia. Niin minäkin sitten kerroin yhden vitsin, mutta kaverini ei nauranutkaan. Kutscher, – se oli hänen nimensä – sanoin, mikset naura? Silloin hän kellahti nurin ja tajusin, että hän oli kuollut. Pieni kranaatinsirpale oli osunut häntä suoraan sydämeen.

Seisoin kahdeksantoistavuotiaana toverini ruumiin vieressä ja ensimmäinen reaktioni oli hyvin säälimätön: Oletpa sinä epäkohtelias, rakas toverini, kun häivyt paikalta ennen kuin ehdin kertoa vitsin loppuun. Samalla hetkellä minut valtasi ajatus: missä hän on nyt? Voin vieläkin nähdä itseni seisomassa tuossa ojassa. Kuin salama kirkkaalta taivaalta minulle valkeni: Kutscher seisoo nyt Pyhän Jumalan edessä! Seuraava ajatukseni olikin, että jos olisimme istuneet toisin päin, kranaatinsirpale olisi osunut minuun ja minä seisoisin nyt Jumalan edessä – enkä minkä tahansa jumalan, vaan sen Jumalan, joka on ilmoittanut tahtonsa ja antanut käskyjä joista olen rikkonut jokaista – niin kuin sinäkin!

On ihmisiä, joiden synnit huutavat taivaaseen asti ja silti he sanovat: Teen oikein, enkä ole mikään huono ihminen. Älä valehtele itsellesi tuolla tavalla! Sillä hetkellä tiesin rikkoneeni kaikkia Jumalan käskyjä vastaan. Jos nyt saisin tappavan osuman, seisoisin seuraavaksi Jumalan edessä. Käsitin, että joutuisin helvettiin. –– Ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin laitoin käteni ristiin ja rukoilin: Rakas Jumala, älä anna minun kuolla ennen kuin tiedän, etten joudu helvettiin.– –

Olisin varmaan joutunut melkoisen epätoivon valtaan, ellei käsiini olisi eräänä päivänä sattunut Uusi testamentti. Näen yhä silmieni edessä tuon rintaman takana sijainneen ranskalaisen maalaismaiseman, jossa tuolloin olin. Uusi testamentti! Siinä varmaan kerrotaan, kuinka voi välttyä kadotukselta, ajattelin. Selasin sivuja epämääräisesti, sillä en tuntenut Raamattua kovin hyvin. Katseeni kiinnittyi yhteen lauseeseen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan (1. Tim. 1:15). Teksti vaikutti minuun kuin salamanisku. Syntisiä – se minä olen! Kenenkään ei enää tarvinnut vakuuttaa minua siitä. Etkö sinäkin haluaisi vihdoin päästä siihen pisteeseen, että voit Jumalan ja ihmisten edessä myöntää: olen syntinen! Lopeta turhat yritykset puolustella itseäsi. Sillä hetkellä en tarvinnut pappia selittämään asiaa minulle. Syntinen minä olen. Se oli selvää. Ja pelastua minä halusin! En tiennyt tarkkaan, mitä pelastuminen tarkoitti, mutta ymmärsin, että se oli poispääsy tilanteesta, jossa olin. Käsitin, että se oli rauhan solmimista Jumalan kanssa. Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan. Jos Jeesus pystyy siihen, minun on löydettävä hänet.

Kului muutamia viikkoja. Etsin ihmistä, joka voisi auttaa minua löytämään Jeesuksen, mutta turhaan. Silloin tein jotakin, jota suosittelen teille kaikille. Kun olimme jälleen kerran marssilla, sulkeuduin vanhaan ranskalaiseen maalaistaloon. Se oli osittain hajalla ja seisoi tyhjillään, mutta yksi sen huoneista oli vielä ehjä. Ovessa oli avain. Menin sisään, suljin oven sisäpuolelta, lankesin polvilleni ja sanoin: Herra Jeesus! Raamatussa lukee, että sinä olet tullut Jumalan luota pelastamaan syntisiä. Minä olen syntinen. En voi luvata sinulle mitään tulevaisuuden suhteen, sillä minulla on huono luonne, mutta en halua joutua helvettiin, jos saan osuman tässä sodassa. Sen tähden, Herran Jeesus, annan itseni sinulle kiireestä kantapäähän. Tee minulla mitä tahdot! Ei kuulunut pamausta, enkä kokenut suurta liikutusta, mutta kun menin ulos, olin löytänyt Herran – Herran, jolle kuuluin.

Olin tuolloin kahdeksantoistavuotias ja aloin päivä päivältä ymmärtää yhä paremmin, millaisessa suunnattomassa hengenvaarassa ihmiset ovat. He elävät ilman syntien anteeksiantamusta. Tiedätkö sinä, onko syntisi annettu anteeksi? Miten aiot selvitä Jumalan tuomioistuimen edessä!? Ihmiset elävät ilman kääntymystä. Heillä ei ole rauhaa Jumalan kanssa. He saattavat elää ulkoisesti ikään kuin kristillisesti, mutta sisällä asuu kurjuus – köyhä, rauhaton, kääntymätön sydän! Jumala ei halua meidän joutuvan kadotukseen! Hän ei tahdo sitä. Jumala ’tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden’ (1. Tim. 2:4). Sen tähden hän lähetti Poikansa maailmaan. Ystäväni, meidän on kuitenkin tultava Jeesuksen luokse. Meidän täytyy kuulua hänelle. Tapa, jolla kristikunta kohtelee Jumalaa ja evankeliumia Jeesuksesta, johtaa turmioon. Se kauhistuttaa minua. Ymmärrätkö? Olemme suurimmassa mahdollisessa hengenvaarassa, koska kuljemme kohti Jumalan tuomiota.

Voit katsoa lisää ihmisen pelastumisesta täältä.

Jumala tahtoo pelastaa meidät

Apostoli Paavalin elämä oli aivan toisenlainen kuin pastori Buschin, ennen kuin hän tuli tuntemaan Jeesuksen. Hän uskoi Jumalaan ja oli kiinnostunut hänestä. Paavali oli nuoruudessaan hurskas juutalainen fariseus, joka tahtoi noudattaa Jumalan tahtoa niin tarkoin kuin se yleensä on ihmiselle mahdollista. Hän kirjoittaa itsestään: Menin juutalaisuudessa pitemmälle kuin useimmat ikätoverini ja kiivailin isiltä perittyjen opetusten puolesta, Gal. 1:14. Hän kuvitteli noudattavansa Jumalan tahtoa niin hyvin, että hän oli vanhurskas Jumalan edessä (ei siis vain hurskas ulkonaisesti vaan myös sisäisesti), että Jumalakin tuomitsisi hänet vanhurskaaksi. Hänen ei sen tähden tarvinnut pelätä Jumalan tuomiota.

Eräänä päivänä Jeesus yllättäen ilmestyi hänelle, kun hän oli menossa Damaskokseen vangitakseen ihmisiä, jotka uskoivat Jeesukseen. Hän tahtoi heille kuolemantuomiota. Jeesuksen kohtaaminen muutti koko hänen elämänsä. Vuosia myöhemmin hän kirjoitti itsestään: Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. Miehestä, joka ennen oli pitänyt itseään täydellisen vanhurskaana, oli tullut syntisistä suurin. Eikö tunnu oudolta? Mitä hänelle oli tapahtunut?

On pitkä tie sen tunnustamiseen, että on vain syntinen ihminen, joka ei millään pääse irti synnistään. Käytöstään ja asenteitaan voi kenties jossakin määrin muuttaa, mutta sisintään ei kukaan. Tässä maailmassa voimme olla hyviä ihmisiä ja kunnon kansalaisia, mutta Jumalan edessä olemme synnin tahraamia sisimpäämme saakka. Meillä ei ole hänelle tuotavana mitään sellaisia hyviä töitä tai sellaista kelvollista elämää, jotka auttaisivat meitä sielumme pelastuksessa.

Paavali sanookin kirjeessään roomalaisille: Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta: – Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois. Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään. Room. 4:4–8.

Monien mielestä on naurettavaa saada vain uskomalla Jeesukseen kaikki synnit anteeksi. He pitävät sellaista liian helppona, epämoraalisena, suorastaan epäoikeudenmukaisena ja vääränä. He eivät voi hyväksyä sellaista.

Sille, joka on tullut tuntemaan syyllisyytensä pyhän Jumalan edessä, anteeksiannon uskominen ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Kun kadotus väikkyy todellisena mielessä, armo tuntuu mahdottomalta. Voiko yksinkertainen usko Jeesukseen riittää?

Ainoa mahdollisuutemme on jäädä synteinemme Jumalamme eteen ja panna täysi luottamuksemme hänen Poikaansa. Jeesus on maksanut anteeksiannosta kalliin hinnan.

Jumalan Poika on vuodattanut verensä meidän jokaisen puolesta. Hän on ottanut meidän syntimme päälleen ja kärsinyt Jumalan edessä niiden rangaistuksen viimeiseen pisaraan asti. Hän on sovittanut meidät Jumalan kanssa. Emme voi maksaa anteeksiannosta mitään. Emme voi tehdä sen hyväksi mitään. Jumala antaa kaikki syntimme anteeksi armostaan, lahjanaan, nekin synnit, joita emme edes tiedosta tehneemme tai jotka olemme jo unohtaneet. Hän antaa anteeksi jopa sen pohjimmaisen pahan, joka meissä on, sen pääsyntimme, josta emme koskaan tässä elämässä pääse eroon. Anteeksiannon saamme vain uskomalla siihen, mitä Jeesus on tehnyt meidän hyväksemme ja meidän puolestamme. Usko on luottamista Jumalan sanan lupauksiin.

Kun Jumalan pitäisi tuomita meidät, hän katsookin Poikaansa, joka on asianajajamme taivaassa (1. Jh. 2:1; Hepr. 9:24). Jeesus on jo ottanut syntimme omaksi syykseen. Jumala on jo tuominnut hänet meidän sijastamme. Jeesus on jo kärsinyt rangaistuksen, joka kuuluu meille jokaiselle. Siksi saamme tuomion sijasta katsoa Golgatan Kristukseen. Hänen kuolemansa on meidän pelastuksemme. Hänen uhrissaan on syntiemme anteeksiantamus.

Jeesuksen tähden Jumala julistaa meidät vapaiksi kaikesta syyllisyydestä. Ja vielä: Hän lukee hyväksemme Poikansa pyhyyden ja puhtauden. Jeesuksessa ja Jeesuksen tähden olemme täydellisen puhtaat Jumalan edessä –vaikka itsessämme olemmekin edelleen syntisiä. Tätä sanotaan vanhurskauttamiseksi. Jumala lukee Poikansa vanhurskauden sen hyväksi, joka uskoo Jeesukseen. Meillä ei ole muuta ansiota Jumalalle tuotavana kuin Jeesuksen ansio, mutta se ainoastaan riittääkin. Siksi puhumme uskon vanhurskaudesta tekojen vanhurskauden vastakohtana. Jumala on tahtonut, että vanhurskaus saataisiin uskosta, jotta se olisi armosta. Näin se on kaikkien ulottuvilla. Uskomme Jumalan sanan, ja syntimme ovat poissa.

Itse palaan usein Jumalan lupaukseen: Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä muista sinun syntejäsi (Jes. 43:25). Hän pyyhkii pois kaiken – itsensä tähden – eikä enää muista syntejäni. Pelastusvarmuutemme on varmuutta evankeliumista, Jeesuksen täytetystä työstä.

Voit katsoa lisää vanhurskauttamisesta täältä.