Taivaskelpoiseksi
Katkelma kirjasta Aihetta iloon. Filippiläiskirjeen riemullinen sanoma.
1. Sydämen kaipaus
"Syvin haluni on, että minun havaittaisiin olevan hänessä." (Fil.3:9)
Jeesuksen sisäistä tuntemista ovat etsineet lukuisat itseensä ja omaan hurskauteensa pettyneet ihmiset kautta aikojen. Sen perässä kulki Paavo Ruotsalainenkin pitäjästä toiseen sen ainoan ihmisen luo, jolta hän uskoi saavansa avun, seppä Högmanin. Kun lukee Wilcoxin Kallista Hunajan pisaraa, kirjasta, jonka seppä kaiketi antoi Paavon kouraan elämän tien oppaaksi, löytää vain Jeesuksen Kristuksen, joka riittää ihmisen pelastukseksi Jumalan oikeudenmukaisen tuomion edessä.
Löytäminen ei välttämättä tapahdu (mutta voi tapahtua) käden nostamisella hengellisessä kokouksessa, ei seisomaan nousten tai alttarille kävellen. Toki sekin on Jumalan työtä. Ei ihminen toimi niin, ellei Jumala häntä vedä.
Luin kerran eräästä miehestä, josta tuli Jumalan valtakunnan työntekijä. Hän kertoi istuneensa Helsingin Kaivopuistossa telttakokouksessa. Puhuja kutsui eteen niitä, jotka tahtoivat antaa elämänsä Jeesukselle (mitä ilmaisua hän tarkkaan ottaen käytti, en enää muista). Hän tunsi sisimmässään, että hänenkin pitäisi mennä, mutta hän ei mistään hinnasta halunnut. Koko ajatus tuntui hänestä mahdottomalta. Sitten, hän kertoi, hän yhtäkkiä huomasi olevansa siellä edessä, kasvot hiekassa. Kuinka se oli mahdollista? Jumala oli vetänyt.
Marie Monsen kertoo kirjassaan Kuinka herätys alkoi Kiinan työstä vuosisatamme alkupuolelta. Hän mainitsee muun muassa lähetystyöntekijästä, joka eräässä kokouksessa joutui Jumalan puhutteluun. Myöhemmin tämä kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän sanoi luulleensa, että kädennosto eräässä tilaisuudessa hänen nuoruusvuosinaan oli ollut ratkaiseva, mutta se ei ollut antanut hänelle elämää. Vasta nyt hän oli saanut tulla tuntemaan Jumalan armon todellisena elämässään.
Ihminen ei voi itse liittää itseään Kristukseen. Sen tekee Jumala. Siksi tässäkin on passiivi. Paavali ilmaisee sen lisäksi tavalla, joka merkitsee tapahtumaa, ei prosessia.
Kastettu, mutta Jumalasta vieraantunut, hengellisesti kuollut ihminen liitetään Kristukseen, kun hän uskossa turvautuu Raamatun sanaan Jeesuksesta, joka on sovittanut syntimme.
2. Suunnan muutos
"Että minun havaittaisiin... omistavan, ei omaa, laista tulevaa vanhurskautta." (3:9.)
Paavali halusi todellisen vanhurskauden. Hän tahtoi tulla Jumalalle kelpaavaksi. Hän oli kulkenut lain tietä niin tosissaan kuin ihminen voi ja nähnyt, ettei sillä tiellä ole loppua. Hänellä itsellään ei ollut mitään, mitä olisi voinut tarjota Jumalalle. Miehestä, joka oli uskonut olevansa syytön Jumalan tuomioistuimen edessä, oli tullut syyllinen. Hänestä, joka oli luullut olevansa hurskas, oli tullut hengellisesti kuollut.
Jos joku ajattelee olevansa hyvä ihminen, ainakin niin hyvä, että uskoo sillä perusteella pääsevänsä iankaikkiseen elämään, hän on Raamatun mukaan velvollinen täyttämään Jumalan tahdon viimeistä piirtoa myöten sisäisesti ja ulkonaisesti. "Joka ne täyttää, on niistä elävä[1]."
Jos ei täytä kaikkea, käy huonosti. Laki ei tunne mitään armoa. "Ne taas, jotka luottavat lain noudattamiseen, ovat kirouksen alaisia, kuten on kirjoitettu: "Kirottu olkoon jokainen, joka ei pidä kaikkea, mitä on kirjoitettu lain kirjassa, niin että hän niitä noudattaa[2]."
Taivaaseen ei päästä omillaan. Ilman täydellistä puhtautta viimeinen puomi iankaikkiseen elämään pysyy kiinni. Ulkopuolelle jää. Kirotuksi, Jumalan hylkäämäksi. On luottanut itseensä ja halveksinut Jumalan Pojan tuomaa pelastusta. On kulkenut sen ohi. On luottanut omaan jumalisuuteensa. On luullut pelastuvansa, mutta pettyy.
Jeesus varoittaa ihmisiä käyttäen monia kuvia. Koskettavimpia niistä on vertaus viidestä morsiusneidosta, jotka odottivat sulhasta juutalaisissa hääseremonioissa. He olivat varmasti tarkistaneet kaikki varusteensa moneen kertaan, sillä hetki oli juhlallinen ja tärkeä. Heidät oli kutsuttu morsiusneidoiksi, ja se oli kunniatehtävä. Ratkaisevalla hetkellä kävi kuitenkin ilmi, että heidän lampuistaan puuttui öljyä. Heidän täytyi mennä hakemaan sitä, mutta siitä oli kauhea seuraus: he eivät enää päässeet häihin. Ovi oli kiinni, eikä kukaan ovella tuntenut heitä[3].
Fariseukset, joihin Paavalikin nuoruudessaan kuului, olivat ihmisten mielestä tosi hurskasta väkeä. Kuitenkin Jeesus sanoo vuorisaarnassaan: "Minä sanon teille: 'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi ja parempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, te ette pääse taivasten valtakuntaan'[4]."
Fariseusten hurskaus ei riittänyt. He eivät täyttäneet Jumalan tahtoa niin kuin olisi pitänyt, sillä Jumala vaatii teoilta täydellisyyttä motiiveihin asti. Hän katsoo ihmisen sydämeen. Fariseuksetkin kyllä saavat ansionsa mukaan palkan Jumalalta, joka on oikeudenmukainen, mutta eivät osuutta iankaikkiseen elämään. "Töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta[5]." Omaan hurskauteensa kukaan ei sen tähden voi eikä saa luottaa! Suunnan on pakko muuttua, jos tahtoo taivaaseen.
Tosi on, ettemme täytä Jumalan tahtoa. Se ei kuitenkaan vähennä Jumalan vaatimusta täydellisyydestä. Taivaassa ovat vain ne, jotka ovat todellisesti Jumalalle kelpaavia. Jos emme tätä ymmärrä, emme tajua myöskään Jumalan todellista lahjaa, hänen vanhurskauttaan, joka annetaan ilman suorituksia.
Paavalin syvin halu oli omistaa se vanhurskaus, joka tulee Jumalalta ja joka niin ollen on myös riittävä, kaiken kattava.
3. Lahjavanhurskaus
"Syvin haluni on, että minun havaittaisiin olevan Hänessä ja omistavan, ei omaa laista tulevaa vanhurskautta, vaan sen, joka tulee uskon kautta Kristukseen, vanhurskauden, joka tulee Jumalalta uskolle." (3:9.)
Syntisille
Vanhurskaus, josta Paavali puhuu, on kuin hääpuku Jeesuksen vertauksessa kuninkaanpojan häistä. Yksi vieraista tuli juhliin omissa vaatteissaan, vaikka isäntä oli varannut häävaatteet kaikille. Ihmettelemme, miksi hän ei ollut niitä huolinut. Joka tapauksessa hän istui siellä juhlapukuisten joukossa erottuen selvästi toisista. Näin Jeesus kertoo: "Mennessään katsomaan häävieraita kuningas näki siellä miehen, joka ei ollut pukeutunut häävaatteisiin. Hän sanoi tälle: 'Ystävä, kuinka sinä olet tullut tänne sisälle ilman häävaatteita?' Mies ei saanut sanaa suustaan. Kuningas sanoi palvelijoille: 'Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulos pimeyteen. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristely'. Sillä monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja."[6]
Jos tahdomme iäisiin häihin, joihin olemme saaneet kutsun, meidän on luovutettava Jumalalle "omat vaatteemme". Vanhassa testamentissa on kuvaus siitä. Siellä kerrotaan profeetta Sakarjan näky ylipappi Joosuasta. Sakarja sai nähdä välähdyksen siitä, mitä syntiselle ihmiselle tapahtuu taivaassa: "Herra näytti minulle ylimmäisen papin Joosuan seisomassa Herran enkelin edessä ja Saatanan seisomassa hänen oikealla puolellaan, häntä syyttämässä... Joosua oli puettu saastaisiin vaatteisiin, ja hän seisoi enkelin edessä. Tämä sanoi edessään seisoville: 'Riisukaa pois saastaiset vaatteet hänen yltään.' Enkeli sanoi hänelle: 'Minä olen ottanut sinulta pois pahat tekosi ja puen sinut juhlavaatteisiin.'"[7]
Jos olemme nähneet oman sisimpämme Jumalan sanan valossa, meillä on vain syntiä, joka ahdistaa ja syyllistää. Moni on siinä tilassa samaistunut profeetta Jesajan tuntoihin, jotka hän ilmaisee näin: "Kaikki me olimme kuin saastaisia, ja kuin tahrattu vaate oli kaikki meidän vanhurskautemme. Me kaikki olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä kuin tuuli."[8]
Emme kuitenkaan pysty tiedostamaan tai muistamaan synneistämme kuin pienen murto-osan. Sydämemme on kuin meri. Näemme vain kimaltavan pinnan, ehkä joskus muutaman roskan tai öljy- tai sinilevälautan keinuvan aalloilla. Meren saastuneisuuden voimme vain uskoa sen perusteella, mitä tutkijat sanovat. Sisimpämme todellisen saastuneisuuden uskomme Jumalan sanan perusteella.
Emme myöskään koskaan pysty tunnustamaan kaikkea. Luther yritti etsiessään rauhaa luostariaikanaan. Hän tunnusti tuntikausia, sai synninpäästön, tuli kohta takaisin, kun muisti vielä jotain, loputtomasti. Rauhaa hän ei saanut. Hän perusti Jumalan anteeksiannon katumiseensa ja tunnustamiseensa, eikä löytänyt varmuutta pelastuksestaan. Mikään ei ollut tarpeeksi.
Lopulta ihmisen on pantava käsi suulleen, sillä sanat loppuvat. Ehkä on vain huudettava Jumalan puoleen sen publikaanin tavoin, joka sanoi: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.[9]
Jumalan edessä ylpeä ihminen nöyrtyy, ei vain syntiseksi, vaan kadotetuksi syntiseksi. Siinä hän pyytää ja anoo armoa ja anteeksiantoa koko elämäänsä ja sisimpäänsä.
Riipaisevia ovat Daavidin sanat tässä tilanteessa: "Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden. Pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Minä tunnen rikokseni, ja syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoaa vastaan minä olen tehnyt syntiä, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi."[10]
Täydellinen anteeksianto
Mitä Jumala tekee? Raamattu kuvaa sitä oikeustermein. Armoa anova ihminen seisoo Suuren Tuomarin edessä. Sillä paikalla jokainen meistä tietää, että ansaitsee rangaistuksen. Mitä voimakkaammin koemme syntimme, sitä kauhistavammalta tuntuu Jumalan tuomio.
On maailman ihmeellisin asia kuulla silloin sanat: "Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Mene rauhaan." Kuulemme ne kirkossa, kun pappi julistaa seurakunnalle synninpäästön, ehtoollispöydässä, kun meille henkilökohtaisesti sanotaan: "Sinun edestäsi annettu... sinun edestäsi vuodatettu." Voimme kuulla vapauttavat sanat, kun luemme Raamattua tai jotakin hengellistä kirjaa. Ystävämme voi lausua ne meille synninpäästön sanana. Voimme kuulla ne juuri nyt lukiessamme näitä rivejä.
Pelkäävä ja epäilevä sydän saa täyden lohdutuksen Jumalan lupauksista, jotka on kirjoitettu Raamattuun. "Tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranväriset, ne tulevat valkeiksi kuin villa."[11]
Jumala ottaa ihmisen synnin ja laskee sen kaiken Poikansa päälle. Hän on tehnyt sen jo silloin, kun vielä olimme hänen vihollisiaan.[12] "Herra heitti hänen päälleen kaikkien meidän syntivelkamme."[13] Siinä oli kaikki se, millaisia me olemme, koko persoonamme, luonteemme, tapamme. Kaikki se, mitä häpeämme, mitä pelkäämme kertoa kenellekään. Jeesus kantoi kaiken sen, mitä olemme tehneet ja senkin, minkä rakkaudettomuudessamme olemme jättäneet tekemättä. Hänen päällään oli koko ihmiskunnan synti, niin että Raamattu sanoo: "Hänet, joka ei tiennyt synnistä, Jumala teki synniksi meidän sijastamme."[14] Hänen oli kuoltava, koska hän kantoi meidän syntiämme.
Luther sanoo Galatalaiskirjeen selityksessään: "Älä myös vaivu epätoivoon syntiesi suuruuden takia, kun joskus eläessäsi tai kerran kuollessasi toden teolla niitä tunnet, vaan opi tässä Paavalilta uskomaan, että Kristus on annettu alttiiksi, ei kuviteltujen eikä kaunisteltujen, vaan todellisten, ei vähäisten, vaan äärettömän suurten, ei tämän tai tuon synnin, vaan kaikkien, ei voitettujen - sillä ainoakaan ihminen, ei yhden yksi enkelikään voi voittaa vähäpätöisintäkään syntiä - vaan voittamattomien syntien tähden. Ja jollet ole niiden joukossa, jotka sanovat: 'meidän', toisin sanoen, joilla on tämä uskonoppi, jotka sitä opettavat, kuulevat, rakastavat ja sitä uskovat, on autuutesi kerrassaan mennyttä kalua."
Anteeksianto on Jumalan lahja, joka tulee osaksemme Jeesuksen tähden. Siksi se on varma. Jos vaadittaisiin jotain vastineeksi, jäisimme aina epävarmuuteen, oli sitten kysymys katumuksemme syvyydestä, syntiemme tunnustuksen täydellisyydestä tai elämämme muuttumisesta. Anteeksianto ei perustu millään tavalla meihin, ei siihen, mitä sillä hetkellä tai jälkikäteen koemme tai tunnemme, ei lupauksiimme tai päätöksiimme, ei edes mahdolliseen muuttumiseemme paremmaksi. Se on Jumalan sydämen armoa. Hän sanoo: "Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä muista sinun syntejäsi."[15] Hän tekee sen itsensä tähden!
Vain siinä tullaan tuntemaan Jeesus Kristus Vapahtajana, että hän antaa anteeksi kaiken synnin, sen "kallionkin", joka meissä on, sen pääsynnin, josta kaikki yksityiset synnit irtautuvat kuin kivet kalliosta.
Jeesus tullaan tuntemaan hänen ihmeellisistä sanoistaan: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi."[16] Kaikkiko? Kaikki. Täydellisesti.
Kun Jumala antaa anteeksi, kaikki on poissa, mikä meitä on syyttänyt, sekin, mitä emme edes tiedosta tai muista. Hän "puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä".[17]
Eräs mies kertoi kokemuksestaan omien painojensa alla. Hän oli mennyt metsään ja tullut lammen rantaan. Sumu leijaili ilmassa. Sitten tuuli lakaisi maata ja sumu oli tiessään. Hän muisti Jumalan sanan: "Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi kuin pilven ja syntisi kuin sumun. Käänny minun puoleeni, sillä minä olen lunastanut sinut."[18] Sillä hetkellä hänen syntinsä olivat poissa. Ne olivat hävinneet kuin sumu. Jumala oli antanut anteeksi. Mies oli vapaa.
Jumalalta
Mainitsin edellä, että Raamattu puhuu tästä elämämme tärkeimmästä tapahtumasta oikeustermein. Syyllinen saa kuulla maailman merkityksellisimmät sanat: "Sinut on armahdettu, sillä Jeesus on kärsinyt rangaistuksesi. " Kun on odottanut tuomiota, Tuomari onkin julistanut: "Syytön", sillä syylliseksi on tuomittu Jeesus Kristus.
Vanhurskaus eli syyttömyys, täydellinen puhtaus, Jumalalle kelpaavuus,
ei tule meistä, ei milloinkaan. Se tulee ulkopuoleltamme, Jumalalta.
Siksi puhumme
Jumala ei tee meitä vanhurskaiksi niin, että meidän luontomme muuttuisi toiseksi, vaan hän julistaa meidät vanhurskaiksi. Olemme edelleen syntiset, mutta meidän syntiämme ei lueta syyksemme, koska Jeesus on jo kuollut sen tähden. Synneistään vapautettu Daavid laulaa: " Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojaan."[20]
Jumala vanhurskauttaa jumalattoman.[21] Tarkkaan ottaen vain jumalattoman, sillä niin kauan kuin ihminen vielä uskoo itseensä ja luulee olevansa jotakin muuta kuin jumalaton, hän hylkää tämän ihmeellisen lahjan.
Jumalattoman vanhurskauttamiseen sisältyy maailman ihanin ilosanoma: Jos se koskee jumalatonta, ei ole ketään, joka olisi niin suuri syntinen, että tulisi sen tähden hylätyksi! Joukkoon sopivat rikolliset yhtä hyvin kuin kunnon kansalaiset, "rötkäsyntiset" yhtä lailla kuin "siivosyntiset".
Vanhurskaus annetaan
Publikaanista temppelissä Jeesus sanoi: "Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskautettuna ohi tuon toisen. Jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka alentaa itsensä, se ylennetään." [22] Se "toinen" oli omissa silmissään hurskas fariseus, Paavalin kaltainen ennen hänen kääntymistään.
Vanhurskautemme ei näin ollen ole meistä lähtöisin. Se on kokonaan Jeesuksen ansiota. Se perustuu Jeesuksen täydelliseen elämään ja sijaiskuolemaan. Puhumme siksi vieraasta vanhurskaudesta. Hän on ottanut syntimme ja antaa meille vanhurskautensa autuaassa vaihtokaupassa.
Ihminen on vanhurskautettuna Jumalan edessä pyhä, itsessään edelleen syntinen, samalla kertaa vanhurskas ja syntinen. Syntisyytemme aiheuttaa meille monenlaista ahdistusta. Kaipaamme myös elämäämme puhtautta ja täydellisyyttä, ja Jumala kyllä sitäkin vaikuttaa. Siitä Paavali puhuu filippiläisille heti, kun saa puretuksi sydämeltään tämän rakkaimman, häntä kantavan totuuden.Uskolle
Jumalan lahja otetaan vastaan yksinkertaisesti uskoen Jumalan sanaan. Usko ei kuitenkaan ole vanhurskauttamisen ehto, perusta tai syy. Se on vain väline, "tyhjä käsi", jolla suuri lahja otetaan vastaan.
Vain evankeliumin kuuleminen synnyttää ihmisen sydämeen uskon. "Usko tulee siis kuulemisesta, ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta."[23] Ilman evankeliumia ei ole vanhurskauttavaa uskoakaan, sillä usko ei ole ihmisen kyky, ominaisuus tai saavutus.
Toisaalta kaikki saadaan vain uskoen, toisaalta usko ei ole mitään. Ainoa merkittävä on Jeesus Kristus, johon uskossa panemme turvamme. Sen tähden ei ole merkitystä sillä, onko usko heikko tai vahva. Tärkeintä on, mihin usko kohdistuu. Jos vähänkin alamme tarkkailla omaa uskoamme, painopiste siirtyy meihin itseemme ja kaikki ilo ja varmuus katoaa.
Jeesus selitti aikanaan uskon salaisuutta Nikodeemukselle, juutalaiselle hallitusmiehelle, joka kuului kansan vanhimpiin. Hän otti esimerkin Israelin erämaavaelluksesta, jolloin paljon kansaa kuoli myrkkykäärmeiden pistoon. Jumala antoi heille silloin merkillisen avun. Hän sanoi Moosekselle: "Tee itsellesi käärme ja pane se tangon päähän, niin jokainen purtu, joka siihen katsoo, jää eloon." Mooses teki Jumalan sanan mukaan. Jos käärmeet sitten purivat jotakuta, ja tämä katsoi vaskikäärmeeseen, hän jäi eloon."[24] Sitten Jeesus sanoi: "Kuten Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin on Ihmisen Poika ylennettävä, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi ikuinen elämä. Sillä niin on Jumala rakastanut maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi ikuinen elämä." [25]
Erämaassa riitti, että vain katsoi vaskiseen käärmeeseen. Pelkkä katse merkitsi uskoa. Ilman Jumalan lupausta ei olisi ollut uskoakaan. Usko syntyi lupauksesta ja perustui siihen, sillä lupauksen antajana oli Jumala itse. Ne, jotka katsoivat vaskiseen käärmeeseen vaikka viimeisillä voimillaan, tulivat terveiksi.
Meillekin riittää, että vain "katsomme" uskossa Golgatan ristiin - ja synti on poissa. "Häneen uskovaa ei tuomita, mutta joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainoan Pojan nimeen." [26 ] Joka ei usko, on tuomittu "kuolemaan" eli kadotukseen yhtä varmasti kuin erämaassa kuolivat ne, jotka eivät uskoneet Jumalan lupausta.
Miksi Jumala on säätänyt niin, että anteeksiannon ja täyden vanhurskauden voi ottaa vastaan vain uskoen hänen sanaansa? Paavali vastaa siihen Roomalaiskirjeessä: "Vanhurskaus on uskosta, että se olisi armosta."[27] Näin Jumala takaa, että vanhurskaus on kaikkien ulottuvilla samalla tavalla. Se on kaikkien kohdalla yhtä yksinkertaista. Jos ihminen voisi vaikuttaa siihen jotain tai jos se pitäisi ansaita jollain, jäisimme aina ulkopuolelle. Nyt se annetaan uskolle.
Usein korostetaan, että usko on Jumalan lahja. Se on kyllä totta, mutta ei siinä merkityksessä, että usko aivan kuin tipautettaisiin taivaasta. Se ei ole niin kuin avustuspaketit, joita pudotetaan nälkäisille lentokoneista. Usko saadaan kuulemalla Jumalan sanaa. Pyhä Henki synnyttää uskon, kun meille julistetaan evankeliumia Jeesuksen täytetystä työstä. Siitä usko myös elää ja vahvistuu.
Uskoessamme Kristukseen meillä on Kristus ja hänen vanhurskautensa. Meillä on kaikki se, mitä Kristus on ja mitä hän on tehnyt. Jopa niin että Kristus itse asuu uskon kautta sydämessämme.[28]
Paavali oli kokenut elämässään radikaalin muutoksen, jota voidaan sanoa uudestisyntymiseksi. Se on sama asia kuin vanhurskauttaminen, vain toiselta näkökulmalta katsottuna.
Paavali oli menettänyt kaiken entisen hurskauden ja aiemmat odotukset ja tavoitteet. Se oli tapahtunut, kun hän oli voittanut omakseen Kristuksen (9). Hänen oli havaittu olevan hänessä, Kristuksessa, ja omistavan, ei omaa laista tulevaa vanhurskautta, vaan sen, joka tulee uskon kautta Kristukseen(9). Hän tuli tuntemaan Kristuksen (10)[29]
- [1 ]Gal. 3:12.
- [2 ]Gal. 3:10.
- [3 ]Matt. 25:1-13.
- [4] Matt. 5:20.
- [5] Room. 4:4.
- [6]Matt. 22:11-14.
- [7] Sak. 3:1-4.
- [8] Jes. 64:6.
- [9 ]Luuk. 18:13.
- [10 ]Psal. 51:3-6.
- [11]Jes. 1:18.
- [12] Room. 5:10.
- [13] Jes. 53:6.
- [14]2. Kor. 5:21.
- [15]Jes. 43:25.
- [16]Luuk. 7:48.
- [17] 1. Joh. 1:9.
- [18] Jes. 44:22.
- [19]Forenssisella tarkoitetaan oikeudellista, oikeudenkäyntiä, tuomioistuinta koskevaa
- [20]Psal. 32:1-2.
- [21]Room. 4:5.
- [22] . 18:14. RK92 mukaan: "Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei."
- [23]Room. 10:17.
- [24]4. Moos. 21:8-9.
- [25]Joh. 3:14-16.
- [26] Joh. 3:18.
- [27] Room. 4:16.
- [28]Ef. 3:17.
- [29]Jokaisessa neljässä ilmaisussa on aoristi kuvaamassa tiettyä tapahtumaa menneisyydestä.