Tie erämaassa        Liisi Jokiranta

Raamattuopetus Kansalähetyspäivillä Turussa 4.7.2003

Kaari Utrio kuvaa eräässä romaanissaan naimisissa olevan naisen ja leskimiehen välistä syvää rakkaussuhdetta. Molemmat haluavat kiihkeästi rakentaa elämää yhdessä. Se on kummankin suuri haave ja sydämen toive. Tilanne näyttää kuitenkin toivottomalta. Mies ehdottaa silloin, että he lähtisivät pois, jonnekin kauas, irrottautuisivat niistä velvollisuuksista, joihin he olivat sidottuja kumpikin tahollaan. Se oli heidän ainoa mahdollisuutensa toteuttaa unelmansa. Se oli kuitenkin vastoin sitä, minkä he tiesivät oikeaksi. Ristiriita velvollisuuden ja oman onnen välillä on heille lähes sietämätön. Toisaalla siinsi valoisa tulevaisuus, toisaalla aiheemme ilmaisua käyttäen autio, loputon, uuvuttava, iloton erämaa.

Kuviossahan ei ole mitään outoa. Moni on kokenut samoja väänteitä ja miettinyt mahdollisia ratkaisuja. Merkittävä on kuitenkin naisen vastaus miehen hartaaseen pyyntöön yhteisestä pakomatkasta. Hän sanoo: "Vapautta on se, että tekee niin kuin on oikein Jumalan ja ihmisten edessä. " Aivan kuin sumusta hänen mieleensä nousee sen tajuaminen, että väärä ratkaisu johtaa syyllisyyteen, joka seuraa heitä koko heidän elämänsä ajan. He muistaisivat yhä uudelleen ihmiset, jotka joutuisivat kärsimään heidän tähtensä. Siksi he eivät voisi koskaan olla täysin onnellisia. Sitten hän toteaa, että pakeneminen veisi mieheltä kunnian, joka oli aina ollut miehelle tärkeä. Ratkaisu tekisi hänestä kunniattoman ennen muuta hänen omissa silmissään. Kuinka hän voisi sen jälkeen elää onnellisena? Kuinka hän voisi ajan mittaan pysyä tyytyväisenä. Nyt hän oli surullinen tietäessään, ettei saisi rakastettuaan, mutta hänen surunsa oli puhdasta.

Molemmat ratkaisut olivat raastavan vaikeita: toisaalta entinen elämä velvoitteineen, toisaalta oma onni muiden kustannuksella ja vastoin omaatuntoa. Kumpikin vaihtoehto merkitsi kärsimystä, mutta kärsimys tulisi lopulta suuremmaksi sillä tiellä, jolla teki sitä, mikä ei ollut oikein Jumalan ja ihmisten edessä.

Me puhumme nyt elämän erämaista. Toisinaan niitä ei voi välttää, teki niin tai näin. Silti joudumme usein syyttämään niistä itseämme, omia vääriä tekojamme ja valintojamme. Uskomme tulevamme onnellisiksi, kunhan saamme, mitä kiihkeästi haluamme ja kaipaamme. Emme kuitenkaan voi koskaan toimia Jumalaa ja hänen tahtoaan vastaan niin, ettei se kostautuisi elämässä. Vaikka emme välittäisi Jumalasta vähääkään, hänen käskyjensä rikkominen on aina tuhoisaa. Mitä kylvämme, sitä myös niitämme, tai: niin makaat kuin petaat. Raamatusta voi tästä asiasta ottaa vaikka kuinka monta esimerkkiä, samoin elämästä ympärillämme - ja myös omasta menneisyydestämme. Ensimmäisenä on Raamatun lehdiltä mainittava Aadam ja Eeva, jotka nousivat Jumalaa vastaan. Sen seurauksena he kadottivat paratiisin, jossa olennaisinta oli yhteys Jumalaan. Heidät ajettiin erämaahan, ei vain todellisesti vaan myös henkisesti ja hengellisesti. Se on ollut koko ihmiskunnan osa heidän jälkeensä. Heidän pojastaan tuli murhaaja, ja sen seurauksena levoton kiertolainen. Jaakobista, joka petti isäänsä ja veljeään, tuli pakolainen. Vääriä ratkaisuja, vääriä tekoja, sellaisia, jotka eivät ole oikein Jumalan eivätkä ihmisten edessä - ja myös suuria vaikeuksia.

Suuren osan kärsimyksistämme aiheutamme itse. Me riitelemme, ja suhteet toisiin ihmisiin, läheisiinkin, katkeavat. Sanomme toisillemme kauheita asioita, joita emme enää saa takaisin. Ne ovat kuin siemen, joka kantaa karvasta satoa keskinäisissä suhteissamme. Puhumme pahaa ja juonimme toisten selän takana, ja aiheutamme välien rikkoutumisia ja itkua monille ihmisille. Vaadimme itsellemme aina vain enemmän, ja olemme tyytymättömiä, jos emme saa kaikkea, mitä haluamme. Olemme valmiit maksattamaan muilla oman onnemme ja menestyksemme. Teemme asioita, joita myöhemmin häpeämme. Meillä on salaisuuksia ja muistoja, joita emme tahdo kenenkään tietävän.

Myös sisäiset syntimme johtavat meidät erämaakokemuksiin. Meidän ei tarvitse ajatella kuin katkeruutta ja sen vaikutusta ajatteluumme, tunteisiimme, asenteisiimme ja ihmissuhteisiimme. Raamattu sanoo katkeruudesta Heprealaiskirjeen luvussa 12: "15. Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä, j a monet siten tule saastutetuiksi." Katkeruus on kuin kasvi, joka tulee istutetuksi sydämeen. Se kasvaa ja vaatii yhä enemmän tilaa. Lopulta se täyttää mielemme ja elämämme. Se kuultaa puheissamme ja ajatuksissamme ja vaikuttaa ympäristöömme. Ihmiset eivät jaksa kauaa kuunnella meitä, vaan vetäytyvät etäämmälle. Emme saa loputtomasti ymmärtämystä. Koemme tulevamme hylätyiksi, vaikka syy on itsessämme. Maailma alkaa näyttää yhä synkemmältä. Kielteiset tunteemme vaikuttavat myös ruumiimme kemiaan, ja näin madaltuu sairastumiskynnyksemme. Valitamme ja syytämme muita, mutta emme millään tahdo tunnustaa omaa syyllisyyttämme.

Yhtä vahingollisia kuin katkeruus, ovat vihamme ja kaunamme, ylpeytemme ja ahneutemme, itsekkyytemme ja tyytymättömyytemme. Meillä voi olla mielestämme oikeus vaalia näitä tunteita ja mielialoja, mutta ne ovat vaarallisia. Jumala puhuu meille varoittaen, sillä hän tahtoo meille aina hyvää. Minua ovat usein koskettaneet hänen sanansa Kainille, jonka sydämeen oli pesiytynyt kateus veljeään kohtaan ja sen myötä silmitön viha. Hän sanoo 1. Moos. 4: "3. - - Miksi olet vihastunut, miksi hahmosi synkistyy? 7. Eikö niin: Jos teet hyvin, sinä voit kohottaa katseesi. Jos taas et tee hyvin, synti väijyy ovella, ja sen halu on sinuun. Mutta hallitse sinä sitä." Jumala varoitti. Jumala välitti. Jumala ei tahtonut Kainille sitä kohtaloa, johon hän oli joutumassa. Kain ei tahtonut kuulla.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Syyllisyyttä, jota emme tahdo syyllisyydeksi tunnustaa. Sanomme mieluummin, että olemme epäonnistuneet, että meille on tehty vääryyttä, että muut ovat tehneet elämämme raskaaksi.

Syyllisyys on raskas taakka, erityisen raskas silloin, kun se on torjuttua. Se jäytää ihmistä sisältä päin. Sen seurauksena monen elämästä on kadonnut ilo. Yhä useampi kokee, ettei hän jaksa elää. Voimme heristää nyrkkiä taivaaseen ja syyttää Jumalaa elämme kurjuudesta, vaikka emme ole hänen tahtoaan kysyneet emmekä sitä noudattaneet. Aina kun ihminen kääntää selkänsä Jumalalle, hän valitsee erämaan. Luulemme saavuttavamme paratiisin, mutta ympärillä on pelkkää erämaata. Näemme keitaita, mutta ne ovat vain kangastuksia. Todellista elämää ei ole Jumalan ulkopuolella.

Syyllisyyden erämaasta on pääsy ulos. Kukaan ei selviä sieltä omin avuin, vaikka olisi kuinka voimakastahtoinen tahansa. Syyllisyys on kuin tauti, jonka kanssa voi elää, mutta jonakin hetkenä se on kohdattava, nyt tai iäisyydessä. Kysymys ei ole vain omasta onnestamme tai ihmissuhteistamme. Olemme vastuussa Jumalalle kaikesta elämässämme. Vain Jumalassa on myös apu meille monin tavoin syyllisille ihmisille. Se on hänen Pojassaan, joka on ottanut syntimme harteilleen ja kärsinyt Jumalan kauhistavan tuomion niiden tähden. Jumalan anteeksiannon vakuuttaa meille hänen sanansa. Hän sanoo Jesajan kirjan luvussa 43: "25. Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä muista sinun syntejäsi."

Daavid kuvaa psalmissa 32 omaa kokemustaan vapauduttuaan syyllisyyden taakastaan: "Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty! 2. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojaan, ja jonka hengessä ei ole vilppiä! 3. Kun minä vaikenin synnistäni, riutuivat luuni jokapäiväisestä valituksestani. 4. Sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana päälläni. Minun elinnesteeni kuivui kuin kesän helteessä. Sela. 5. Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani. Minä sanoin: 'Minä tunnustan Herralle rikokseni', ja sinä annoit anteeksi syntini, johon olin syyllinen." Hän sai anteeksi syyllisyytensä, mutta hänen syntinsä vaikutukset jäivät. Nuoruusvuosinaan hän kärsi paljon kateellisen kuningas Saulin tähden, mutta ne kärsimykset, jotka seurasivat häntä hänen oman syntinsä tähden, olivat paljon raskaampia.

Raamatussa, 1.Mooseksen kirjassa luvussa 21, puhutaan naisesta, jonka nimi oli Haagar. Hän harhaili poikansa kanssa Beerseban erämaassa lähinnä oman sopimattoman käytöksensä tähden. Syitä on kuitenkin aina monia muitakin kuin ne, jotka lähinnä näkyvät. "15. Kun vesi loppui leilistä, hän jätti pojan pensaan alle. 16. Itse hän meni ja istui syrjään jousenkantaman päähän, sillä hän ajatteli: 'En kestä nähdä pojan kuolevan.' Istuessaan siinä syrjässä hän korotti äänensä ja itki."

Haagar ei nähnyt enää mitään toivoa. Hän uskoi, että kuolisi janoon yhdessä poikansa kanssa. Hän itki lohduttomasti. Sitten meille sanotaan: "17. Jumala kuuli pojan valituksen, ja Jumalan enkeli huusi taivaasta Haagarille sanoen: "Mikä sinun on, Haagar? Älä pelkää! Jumala on kuullut pojan valituksen siinä missä hän makaa. 18. Nouse, nosta poika maasta ja tartu hänen käteensä. Sillä minä teen hänestä suuren kansan."

Jumala kuuli. Hän tuli naisen hätään. Hänellä oli ollut aihetta nuhdella Haagaria, mutta Raamattu ei puhu siitä mitään. Se ei merkitse, että Haagarilla olisi ollut läheinen suhde Jumalaan. Oli miten oli, Herralla oli hänelle lohdutus, joka tulvii meille lämpimänä: Hän lähetti enkelin kysymään: "Mikä sinun on, Haagar? Älä pelkää!"

Jumala puhuttelee sinuakin nimeltä. Hän sanoo: "Mikä sinun on, Jari?", "Mikä sinun on, Mia?", Mikä sinun on, Eino?", "Mikä sinun on, Kerttu?" "Älä pelkää." Jumala on kuullut valituksesi.

Jumala osoittaa myös suunnan eteenpäin, niin että selviät. Haagarille hän näytti vesilähteen ja antoi lupauksen, joka koski pojan tulevaisuutta. Ei ole erämaata, josta Jumala ei tahtoisi taluttaa sinua ulos. Ehkä et vain ajattele häntä, et välitä hänestä, ennen kuin olet umpikujassa. Jumala vakuuttaa profeetta Jesajan kirjan luvussa 46: "4. - - minä nostan, kannan ja pelastan." Hän itse nostaa sinut ja kantaa sinua. Hän tahtoo pelastaa sinut. Hän ei ajattele vain tämän hetken ahdinkoasi, vaan tulevaisuuttasi myös kuoleman jälkeen.

Myös toiset ihmiset voivat tehdä meille paljon pahaa. He voivat syöstä meidän erämaihin, jotka näyttävät tiettömiltä ja silmänkantamattomilta. Hylätyksi tuleminen on yksi vaikeimpia kokemuksiamme. Joku on tullut puolisonsa hylkäämäksi, joku lastensa tai ystävänsä. Mitä läheisempi ihminen jättää meidät, sitä enemmän se koskee ja sitä vaikeampi siitä on selvitä. Erämaakokemus on sisäinen, mutta usein myös ulkoinen. On vaikea selviytyä arkipäivän velvollisuuksista. Ei jaksaisi ottaa askeltakaan, ei yrittää eteenpäin seuraavaa tuntia, seuraavaa päivää. On vaikea uskoa ihmisarvoonsa. Epäonnistumisen, syyllisyyden ja häpeän tunteet täyttävät mielen. Siinä lohduttomuudessa tuntuu kuin Jumalakin olisi hylännyt. Mutta se ei ole totta. Hän sanoo psalmissa 50 jakeessa 15: "15. Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun on kunnioitettava minua." Pidä kiinni tästä Jumalan lupauksesta, sillä se kantaa sinua kaikkein pimeimpänäkin päivänä. Hän on kanssasi kärsimyksessäsi. Hän tahtoo auttaa sinua ajallisissa asioissasi, mutta hän haluaa vielä enemmän. Hän rakastaa sinua niin, että tahtoo sinut iankaikkiseen elämään.

Ihmiset satuttavat meitä monella muullakin tavalla. He puhuvat meistä pahaa, mustaavat meitä, vievät maineemme. He voivat olla pahantahtoisia. Joku on kokenut perheväkivaltaa, toinen työpaikkakiusaamista. Jonkun läheisyydessä on tapahtunut itsemurha. Moni huutaa taivaaseen, mutta kokee, ettei Jumalakaan kuule eikä auta. Mikään ei muutu, vaikka kuinka rukoilisi.

Raamatussa on paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet kärsimystä, jota muut heille aiheuttavat. Jeesuskin koki. Hän kantoi kaiken ihmisenä olemisen taakan. Raamattu vakuuttaa Heprealaiskirjeen luvussa 4, että hän on ollut kaikessa kiusattu samalla tavalla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Sitten meille annetaan rohkaisu ja kehotus: "Käykäämme sen tähden uskalluksella armon valtaistuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon avuksemme oikeaan aikaan." Siinä on meille tie. Vaikka et tuskaisimpina hetkinä näkisikään sitä, se on olemassa, ja Herra johtaa sinua, kun sitä pyydät.

Pahimpia hetkiämme ovat ne, jolloin kadotamme toivon. Silloin erämaataipaleemme muuttuvat pilkkopimeiksi. Niin kävi Magdalan Marialle, joka seisoi yksin Jeesuksen haudalla ja itki. Jeesuksen ruumis oli kadonnut. Maria oli perjantai-iltana nähnyt, mihin se oli pantu. Hänen johtopäätöksensä oli, että jotkut olivat ottaneet sen, eikä hän tiennyt, mihin se oli pantu. Maria oli täynnä murhetta ja ikävää, jota lisäsi se, ettei hänellä ollut enää edes Jeesuksen hautaa, jolla olisi itkenyt.

Marian itkussa ei ollut kysymys vain Jeesuksen kuolemasta. Hänen omasta elämästään oli pudonnut pohja pois, kun Jeesusta ei enää ollut. Jeesus oli antanut hänelle avun silloin, kun hänen elämänsä oli ollut täydellisessä umpikujassa. Hänessä oli ollut seitsemän riivaajaa, ja Jeesus oli ajanut ne ulos. Se merkitsi Marialle vapautta ja anteeksiantoa, joka kattoi koko hänen menneen elämänsä. Hän sai takaisin ihmisarvonsa. Hän saattoi aivan konkreettisella tavalla aloittaa elämänsä uudelleen.

Maria oli kokenut, mitä kristinuskon sanoma syvimmältään on ja mitä se vaikuttaa. Hän on myös meille voimakas todistus siitä, ettei kukaan ole niin kaukana Jumalasta, niin suurissa vaikeuksissa tai niin syvällä synnissä, ettei Jeesuksen anteeksianto voisi luoda uusia mahdollisuuksia elämään. Evankeliumi on Jumalan voima. Merkittävää on, että se tulee todelliseksi vain ihmisen sisäisessä avuttomuudessa.

Nyt Jeesus oli kuollut. Ei Maria osannut sellaista odottaa. Miten Messiaalle voi tapahtua niin? Kuinka hänen itsensä nyt kävisi? Olisiko hänen edessään sama helvetti, josta Jeesus oli hänet pelastanut? Kuka häntä nyt auttaisi?

Maria oli pimeässä, ilman toivoa. Hän ei sinä hetkenä tiennyt sitä, minkä me tiedämme: Jeesus seisoi hänen lähellään. Hän ei tuntenut Jeesusta, sillä hän oli niin käpertynyt itseensä ja omaan suruunsa, toivottomuuteensa ja yksinäisyyteensä. Mutta Jeesus oli siinä. Marialla oli tulevaisuus ja toivo. Jeesus seisoi hänen vieressään ja rakasti häntä. Näemme sen Jeesuksen tavasta lähestyä murheellista ihmistä ja kuulemme sen hänen sanoissaan: "Nainen, mitä itket? Ketä etsit?" Lopulta Jeesus puhuttelee Mariaa niin kuin aikanaan Haagaria, nimeltä, äänenpainoin, jotka havahduttavat murheellisen naisen.

Maria sai takaisin uskon Jeesukseen. Jeesus eli. Hän sai Jeesukselta myös tehtävän. Jeesus ei jättänyt häntä yksinäisyyteen, pyörimään oman itsensä ympärillä. Jeesus teki hänestä ensimmäisen ylösnousemisensa todistajan. Tehtävän saaminen oli tärkeää. Se antoi Marialle arvon ja hänen elämälleen uuden tarkoituksen. Haagarilla oli tehtävä, sillä Jumala sanoi tekevänsä hänen pojastaan suuren kansan. Marialla oli tehtävä. Jobillakin oli.

Job on Raamatun suuri kärsijä. Hän menetti omaisuutensa, kaikki lapsensa, terveytensä ja kaiken sen seurauksena myös lähes kaikki ihmiset ympäriltään. Koko omaisuuden... kaikki kymmenen aikuista lasta onnettomuudessa... terveyden. Hänellä oli ilmeisesti montakin tautia, mutta tuskallisinta oli kenties kutina, jota hän yritti lievittää raapimalla itseään saviruukun palasella. Hänen ajoittaista epätoivoaan kuvastavat muun muassa hänen tuskaisat sanansa Jobin kirjan luvussa 19: "8. Jumala on aidannut tieni, niin etten pääse yli. Hän on levittänyt pimeyden poluilleni, 9. riisunut minulta kunniani ja ottanut seppeleen päästäni. 10. Hän on repinyt minut maahan joka puolelta, niin että olen mennyttä. Hän tempasi toivoni irti kuin puun."

Jobin tuska purkautui kysymyksinä Jumalalle, katkeruutena ja kapinana. Vaikka hän koki Jumalan julmana ja epäoikeudenmukaisena ja huusi sen ilmoille, Jumala ei häntä jättänyt. Jumala ei päästänyt häntä silmistään, sillä hän rakasti Jobia. Kerran toisensa jälkeen Job vaipui sisäiseen pimeyteen. Sitten hän mieleensä seestyi kuva Jumalasta, ja hänen edessään oli tie ulos pimeydestä. Näistä hetkistä on Raamatussa muun muassa merkittävä jae, samaisessa luvussa 19: "Kuitenkin: Minä tiedän Lunastajani elävän, ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä. 26. Kun tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, minä saan nähdä Jumalan. 27. Olen näkevä hänet apunani. Silmäni saavat nähdä hänet, eikä hän ole outo. Tätä sydämeni ikävöi." Job kävi kärsimyksessään pitkän ja pimeän taipaleen. Kuitenkin juuri näissä tuskissa hän tuli tuntemaan Jumalan uudella tavalla. Hän sanoo luvussa 42: "5. Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt ovat silmäni nähneet sinut." Sen jälkeen hän oli jälleen valmis palvelemaan Jumalaa. Hänestä tuli esirukoilija. Hän rukoili niiden ystäviensä puolesta, jotka olivat lausuneet hänelle monta karvasta ja taitamatonta sanaa hänen kärsimyksensä aikana.

Olen tavannut ihmisiä, jotka juuri erämaataipaleillaan ovat kohdanneet Jeesuksen, joka oli ihmisten halveksima ja hylkimä, kipujen mies ja sairauden tuttava. Usein hänet kohtaavat juuri ne, joilla on vaikeaa, jotka itkevät ja valittavat. On kuin kyyneleet, toisinaan vain sisäisesti vuodatetut, kirkastaisivat silmämme näkemään hänet.

Jeremia, itkevä profeetta, oli lähellä Jumalan sydäntä täyttäessään raskasta tehtäväänsä. J umala oli lähellä Hannaa, joka itki lapsettomuuttaan ja Nainin leskeä, joka oli menettänyt poikansa. Joku saa kokea hänen erityisen asioihin puuttumisensa, toisen on jäätävä uskon varaan, kun mitään helpotusta ei ole näköpiirissä. Ehkä meitä rohkaisee sana, jonka Job sai nuorelta ystävältään ja joka on kirjattuna Jobin kirjan lukuun 35: "14. - - Asia on Jumalan edessä: odota häntä."

Tunnette varmaan Thorvaldsenin Kristus-patsaan. Hän on kuvannut Jeesuksen seisomassa käsivarret ojennettuina vastaanottamaan syliinsä tulijan. Vaikka patsaassa ei ole mitään tekstiä, sen sanoma on: "28. Tulkaa minun luokseni kaikki työn rasittamat ja raskautetut, niin minä annan teille levon." Hän on meidän lepomme missä tahansa erämaissa kuljemme. Daavid ilmaisee sen psalmissa 23 näin: "4. Vaikka minä vaeltaisin kuolemanvarjon laaksossa, n pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet kanssani. Sinun vitsasi ja sauvasi lohduttavat minua."

Takaisin