| Raamattuavaimet Radio Deissä 26.-30.3.2007 |
|
Teema: Vapauteen (Gal.1:2-12) |
Ma Armo - todellisuutta vai sanahelinää (1:2-3) |
|
Maanantaina 26.03.07 Armo - todellisuutta vai sanahelinää (Gal. 1:2-3) Nykyään ihmiset tervehtivät toisiaan useimmiten aika rennosti. Jos joku sanookin esimerkiksi "rauhaa", niin kuin pohjalaisilla uskovilla on tapana, heidän tervehdyksensä kuulostaa vieraan korvissa oudolta. Paavali tervehtii seurakuntia vielä erikoisemmalla tavalla. Hän sanoo: "Armoa ja rauhaa". Sekään ei vielä riitä, vaan tervehdys kuuluu kokonaisuudessaan: "Armoa ja rauhaa Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta." Näin hän sanoo mm. Galatian seurakunnille, jotka sijaitsivat nykyisen Turkin alueella. Paavalin tervehdys menee helposti ohi korviemme. Ehkä tarkkaavaisuutemme herää, kun kuulemme Lutherin toteamuksen: "Näihin kahteen vähäiseen sanaan: armo ja rauha, sisältyy koko kristinusko. " Meillä onkin edessämme merkittävät sanat, ei vain jokin muodollinen tervehdys. Tänään otan esille jotakin armosta. Armo on Jumalan hyvyyttä ja rakkautta meitä kohtaan ilman mitään omaa ansiotamme, jopa vastoin kaikkea sitä, mitä syntiemme tähden todellisuudessa ansaitsemme. Armo on Jumalan sydämen asenne meitä ja koko häntä vastaan kapinoivaa ihmiskuntaa kohtaan. Se on hänen ikuista ja muuttumatonta rakkauttaan, joka on hänen olemuksessaan. Se ei riipu millään tavalla meistä, ei meidän syntisyydestämme tai hurskaudestamme. Mikään meissä ei saa häntä rakastamaan meitä, eikä mikään myöskään pidätä häntä rakastamasta meitä. Hänen pitäisi pyhyydessään tuomita meidät syntiemme tähden, mutta hän rakastaa meitä Poikansa uhrissa Golgatalla. Siinä on nähtävissä Jumalan armon täyteys. Jumalan armo Kristuksessa on täydellinen. Se ei suurene eikä vähene. Siitä ei voi ottaa mitään pois, eikä siihen voi lisätä mitään. Jumalan armo on todellista ja pysyvää, tuntuu miltä tuntuu. Haluan nyt tuoda esiin Raamatun totuuden, joka ei ehkä ole kaikille tuttu, mutta joka erityisellä tavalla kirkastaa meille Jumalan armon suuruutta. Jumalan näkökulmasta koko ihmiskunta oli aikanaan Aadamissa, ensimmäisessä ihmisessä. Kun Aadam lankesi, me kaikki lankesimme ja jouduimme synnin ja kadotustuomion alle. Siitä ei kukaan voi päästä pois, ei millään keinolla. Kun Kristus kuoli, me olimme myös hänessä, me kaikki. Hänen kuolemassaan meidät siirrettiin synnin ja tuomion alta armon alle. Tästä asiasta puhutaan Paavalin Roomalaiskirjeen luvussa viisi. Vain kun ymmärrämme Aadamin synnin kauaskantoisuuden, voimme jotenkin käsittää myös Jeesuksen kuoleman merkityksen. Vain tästä näkökulmasta meille voi aueta Jumalan armon valtavuus. Joka ikinen ihminen on tuomittu Aadamissa, mutta sovitettu ja armahdettu Jeesuksessa. Yksinkertaisesti ilmaistuna armo on syntien anteeksiantamus Jeesuksen kuolemassa. Tosin kampaajani sanoi, että hänestä on epäoikeudenmukaista, että kuka tahansa saa syntinsä anteeksi noin vain. Niin moni muukin ajattelee. Mutta anteeksianto ei tule osaksemme noin vain, sillä se on maksanut Jumalan Pojan hengen. Armo ja anteeksianto kuuluvat Jeesuksen tähden jokaiselle, ketään sivuuttamatta ja synnin määrästä riippumatta. Kaikki eivät kuitenkaan tule siitä osallisiksi, sillä kaikki eivät suostu siihen. Armo ei muutu koskaan, mutta ihminen voi pitää armoa halpana tai hylätä sen. Armoa voi halventaa mm. niin, että tekee syntiä vapain varmana siitä, että kaiken saa joka tapauksessa anteeksi. Armoa ei kuitenkaan ole annettu lupalipuksi syntiin. Armon on määrä vapauttaa omatuntomme kaikesta syyllisyydestä, kunhan Jumalan sana saa särkeä sydämemme kovuuden. Tarvitsemme paljon armon vaikutusta, ennen kuin olemme valmiit ottamaan vastaan itse armon. Armo myös kasvattaa meitä. Se ei ole vain Jumalan rakastavaa armoa, vaan se on myös pyhää armoa. Jumala tahtoo rakastaa meidät irti synnistä. Tietysti armosta voidaan ja tuleekin puhua myös laajemmin, sillä lopulta kaikki elämässämme on Jumalan armoa. Ongelma on siinä, että armo-sanan runsas viljely saa ihmiset helposti kadottamaan armon keskeisen hengellisen sisällön. Toinen ongelma on, että ihmisillä voi armon sisällöstä olla hyvinkin erilaisia käsityksiä, vaikka he kuvittelevat puhuvansa samasta asiasta. Siksi on tärkeää selvittää, mitä itse tarkoittaa armolla ja varmistaa, mitä joku toinen sisällyttää siihen sisällyttää viljellessään armo-sanaa puheissaan. Armo on hengellisen elämämme pohja ja perusta. Rauha on sen seuraus. Rauhasta puhun huomenaamuna. |
|
Tiistaina 27.03.07 Rauha joka tyynnyttää omantunnon (Gal. 1:2-3) Kuka ei kaipaisi rauhaa nykyisen levottoman ajan keskellä? Joku haaveilee lomasta jossakin kaukana, irti kaikesta kiireestä, toinen rauhaisaa hetkeä kotona tai luonnossa. Jossakin syvällä meissä on kaipuu sisäiseen rauhaan. Moni etsii rauhaa omaantuntoonsa. Elämässä on asioita, jotka tekevät mielemme levottomaksi ja saavat meidät tuntemaan pahaa oloa tekemistemme tai tekemättä jättämistemme tähden. Puhumme usein vain epäonnistumisista ja yritämme torjua syyttävät ajatukset. Entä, jos vaivamme onkin todellinen syyllisyys kaiken sen tähden, mitä olemme aiheuttaneet toisille ihmisille? Ja vieläkin vakavammasta näkökulmasta katsottuna: entä jos emme ole syyllisiä vain ihmisten, vaan ennen muuta Jumalan edessä? Eilen puhuin Jumalan armosta, joka on syvimmältään syntien anteeksiantamusta Jeesuksen uhrin tähden. Viittasin Lutherin sanoihin: "Näihin kahteen vähäiseen sanaan: armo ja rauha, sisältyy koko kristinusko." Luther jatkaa ajatustaan: "Armo antaa synnin anteeksi, rauha tyynnyttää omantunnon." Jokaiselle meistä tarjotaan tänä aamuna syntien anteeksiantamusta. Raamattu vakuuttaa Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa, että "meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen hänen armonsa rikkauden mukaan". Meille ei siis tarjota anteeksiantoa vain kuin pisaroina hänen armostaan, vaan hänen armonsa rikkauden mukaisesti eli äärettömästi. Armo riittää jokaiselle ja kaikkeen. Yksi asia on kuitenkin tosi: Vain ne, jotka tuntevat olevansa syntisiä ja avaavat sydämensä Jumalan armolle, tulevat osallisiksi armosta. Rauha tyynnyttää omantunnon. Rauhalla, hepreaksi shalom, tarkoitetaan rauhaa kahden osapuolen välillä, jotka aikaisemmin ovat olleet riidassa tai vihollissuhteessa keskenään. Meillä on rauha Jumalan kanssa, kun synnit on armosta saatu anteeksi. Suhteemme Jumalaan on silloin kunnossa. Kapinamme häntä vastaan on hiipunut, torjuntamme rauennut. Meillä on rauhan tila Jumalan kanssa uskossa Jeesukseen. Paavali kirjoittaa siitä roomalaisille: "Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta." Sitä voi verrata rauhaan kahden valtion välillä, jotka ovat lopettaneet sotimisensa ja elävät sen jälkeen rauhassa keskenään. Uskossa syntiemme anteeksiantoon meillä on rauha Jumalan kanssa, vaikka usein tunnemme rauhattomuutta tunteen tasolla. Sisäiseen levottomuuteen voi olla monia ihan luonnollisia syitä. Joskus kysymys on vaikeista elämän olosuhteista, joskus sairaudesta, stressistä, väsymyksestä tai muusta vastaavasta. Tunteet tulevat ja menevät, nuorella ihmisellä enemmän kuin vanhemmalla. Jumalan anteeksiannon uskomista ei koskaan pidä sitoa rauhan kokemiseen, vaan Jumalan sanan lupauksiin. Rauhattomuuden keskellä rauha Jumalan kanssa säilyy, sillä se perustuu Jeesuksen täytettyyn työhön. Kadotamme sen vain, jos kapinallisin mielin jäämme syntiin. Silloin emme enää tule synteinemme Jumalan eteen emmekä pakene Jumalan armoon. Emme enää elä armon alla vaan syntimme kahleessa. Luther toteaa, että sanat armosta ja rauhasta "tosin ovat helpot käsittää, mutta ahdistuksen aikana on äärettömän vaikeaa sydämessään varmasti päätellä: meillä on syntien anteeksiantamus ja rauha Jumalan kanssa yksinomaan armosta, syrjäyttämällä kaikki muut keinot taivaassa ja maan päällä." Moni on kokenut Lutherin sanat tosiksi. Kun synti näyttäytyy suurena ja voittamattomana, armo tuntuu olevan valovuosien päässä. Kun näemme oman hurskautemmekin vain kuin saastaisena vaatteena, niin kuin profeetta Jesaja oman kokemuksensa ilmaisee, kaikki tunteemme puhuvat anteeksisaamista vastaan. Rauhaa emme koskaan löydä omasta sisimmästämme, emme ainakaan pysyvästi. Kristityn rauha lepää vain Jumalan sanassa. Siksi uskomme sanaan, emme omiin tunteisiimme. Elävän uskon olemukseen kuuluu, ettei aina ole tunnettavaa rauhaa. Jumala ei anna meidän sitoutua tunteisiin ja kokemuksiin, vaan armon lupauksiin. Jos Jumalan rauha on jollekin itsestäänselvyys, hän ei todennäköisesti ole kohdannut Jumalan pyhyyttä. Hänen sydämensä ei ole koskaan värissyt synnin tähden Jumalan edessä eikä täyttynyt kiitoksesta syntien sovittajaa kohtaan. Rauhan tunteista ruotsalainen Carl Olof Rosenius on kirjoittanut eräässä hengellisessä laulussa: Tuntehet haihtuu, muuttuu ja vaihtuu.Niin myös tänä aamuna. |
|
Keskiviikkona 28.03.07 Evankeliumi - enemmän kuin aavistamme (Gal. 1:4-5) Evankeliumi on ilosanoma tai hyvä sanoma. Sen tietää jokainen, joka on vähänkin kiinnostunut kristinuskosta. Mitä tämä hyvä sanoma sisältää, onkin jo toinen kysymys. Sen selvittäminen on kuitenkin tärkeää, koska juuri evankeliumin uskominen avaa oven Jumalan yhteyteen ja iankaikkiseen elämään. Paavali määrittelee evankeliumin heti Galatalaiskirjeensä alussa. Hän oli julistanut sitä käydessään galatalaisten luona, mutta nyt evankeliumi alkoi olla seurakunnilta kadoksissa. Niin käy helposti mille tahansa uskovien yhteisölle tai yksityiselle kristitylle. Paavali ilmaisee evankeliumin sisällön yksinkertaisesti näin: "Hän [Jeesus]uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden pelastaakseen meidät nykyisestä pahasta maailmanajasta Jumalamme ja Isämme tahdon mukaan." Otan esille neljä asiaa Paavalin julistamasta evankeliumista. 1. Jeesus Kristus uhrasi itsensä Keskeistä evankeliumissa on Vapahtajamme kuolema. Jeesus otti meidän syntimme omaksi syykseen ja sen tähden hänen oli kärsittävä rangaistus meidän synneistämme. Kukaan ei häntä pakottanut siihen. Hän itse uhrasi itsensä vapaaehtoisesti. Jumalan pyhyys vaati sitä, ja Jumalan rakkaus toteutti sen. "19. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2. Kr. 5). Ainoa, mikä riittää sovittamaan meidät Jumalan edessä, on hänen Poikansa Golgatalla vuotanut veri. 2. Jeesus Kristus uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden. Huomaa tästä kaksi tärkeää korostusta. Toinen on sana meidän. Toinen sisältää sanat syntiemme tähden. Se tarkoittaa, ettei hän ole kuollut meidän vanhurskautemme tai pyhyytemme tähden, vaan nimenomaan syntiemme vuoksi. Luther kirjoittaa: "Vaivattomasti saatat sanoa ja uskoa, että Kristus, Jumalan Poika, on annettu alttiiksi Pietarin, Paavalin ja muiden pyhien ihmisten syntien tähden - heidän me näet arvelemme ansainneen tämän armon - mutta äärettömän vaikeaa on sinun, joka arvostelet itsesi tähän armoon ansiottomaksi, sydämestäsi sanoa ja tunnustaa, että Kristus on annettu alttiiksi sinun monien ja suurten syntiesi tähden." (Galatalaiskirjeen selitys, s. 51.) "Ja ellet ole niiden joukossa, jotka sanovat: 'meidän', toisin sanoen, - - jotka sitä opettavat kuulevat, rakastavat ja sen uskovat, on autuutesi kerrassaan mennyttä." (S. 53.) Näin siis Luther. Ainoa toivomme on Jeesuksen uhrissa, kun synti ja syyllisyys ahdistavat omaatuntoamme. Hänen kuolemassaan on meidän syntiemme anteeksiantamus, olkoot syntimme miten suuria tai lukuisia tahansa. Kukaan meistä ei voi vapautua syyllisyydestään Jumalan edessä millään muulla tavalla kuin turvautumalla uskossa Jeesuksen kuolemaan. 3. Jeesus Kristus kuoli pelastaakseen meidät nykyisestä pahasta maailmanajasta Tämä maailma tai maailmanaika on täynnä elävän, kolmiyhteisen Jumalan vastustusta. Täällä tulee mitä moninaisimmin tavoin esille ihmisen pahuus, meidän niin kuin muidenkin. Kenelläkään ei ole voimaa irrottautua tästä maailmasta, sen ajattelusta tai sen jumalanvastaisesta elämäntavasta. Avun täytyy tulla ulkopuoleltamme. Jeesus on ainoa toivomme, eikä hän petä meitä. Hän kuoli pelastaakseen meidät uuteen elämään. Uskoessamme häneen elämme tässä maailmassa, mutta emme ole tästä maailmasta. 4. Jeesus on kuollut puolestamme Jumalamme ja Isämme tahdon mukaan. Jumalalla on ollut ihmiskuntaa varten iankaikkinen armopäätös jo ennen kuin maailmaa on luotukaan. Ihmisen lunastaminen synnistä ja kadotuksesta oli Jumalan tahto, hänen päätöksensä. Hän ilmoitti siitä profeetoilleen ja apostoleilleen monin tavoin lähes kahdentuhannen vuoden ajan. Hän pani suunnitelmansa täytäntöön Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan pelastussuunnitelma on ehdottoman Kristus-keskeinen. Pelastuksemme on Kristuksessa; Kristus on pelastuksemme. Kaiken takana on Jumalan tahto. Pelastumisemme on mahdollinen vain, koska Jumala on tahtonut sitä. Paavali kohottaa galatalaisten ajatukset Jumalan valtavaan armoon, jotta he voisivat jollakin tavalla edes aavistaa, mistä ihmisen pelastumisessa lopulta on kysymys. Jumala katsoo sinuun tänä aamuna ja sanoo: "Kaikki on valmiina". Saat tulla Jumalan eteen sellaisena kuin olet, avata hänelle sydämesi ja puhua hänelle kaunistelematta kaiken, mikä sinua painaa. Jeesuksen kuoleman tähden hän antaa sinulle anteeksi. Siirryt armon valtakuntaan ja uuteen elämään Jumalan yhteydessä. |
|
Torstaina 29.03.07 Toisenlainen evankeliumi (Gal. 1:6-7) Jos ihmisiltä kyselee, kuinka voi päästä taivaaseen, useimmat vastaavat - jos nimittäin uskovat taivaan olemassaoloon ollenkaan - että kaiketi pitäisi elää kohtuullisen hyvää elämää. Ei siis saa tehdä mitään suuria rötöksiä. Tämä käsitys istuu jokaisessa meissä sangen lujassa, vaikka vaatimustaso jonkin verran vaihtelee. Paavali oli julistanut galatalaisille evankeliumia, jonka mukaan ihmisen pelastus on yksinomaan uskossa Jeesuksen kuolemaan meidän puolestamme. Hänen sanomansa oli otettu iloiten vastaan, ja oli syntynyt monia seurakuntia. Paavalin perässä tuli toisia julistajia, jotka sanoivat, ettei pelkkä usko sentään riitä. Piti noudattaa tiettyjä ulkonaisia tapoja, jotka koskivat mm. sapattia ja erilaisia ruoka- ja puhtaussääntöjä. He korostivat Mooseksen lakia pelastuksen ehtona ja vaativat lopulta ympärileikkausta. Uusi oppi tuntui jotenkin luonnollisemmalta ja ymmärrettävämmältä kuin Paavalin armon evankeliumi. Ehkä monien oli vaikea nähdä näissä opetuksissa mitään eroa, koska myös uudet opettajat puhuivat Jeesuksesta ja hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan. Niinpä ihmiset lipuivat mahdollisesti aivan huomaamattaan armon evankeliumista palkkioajatteluun. Toisin sanoen: Tiettyjen tapojen noudattaminen osoitti heidät paremmiksi kristityiksi kuin jos he olisivat vain uskoneet ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Jeesukseen. Tosin he kadottivat sen omantunnon vapauden ja pelastusvarmuuden, jonka Paavalin julistus oli aikaansaanut. Evankeliumi ei ollut enää puhdasta, vapaata kaikista ehdoista. Siitä tuli evankeliumi + jotakin, niin kuin eräs henkilö asian ilmaisi. Näin evankeliumi vääristyi. Se ei ollut enää pelastavaa evankeliumia! Se oli toisenlaista. Se näytti oikealta, mutta se oli harhauttavaa. Paavali kirjoittaa: "6. Minua kummastuttaa, että te niin pian olette luopumassa Hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin. 7. Toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. On vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristää Kristuksen evankeliumin." Jos meillä on virheellinen kartta, emme löydä tietä etsimäämme osoitteeseen. Jos meillä on väärä oppi, eksymme iankaikkisen elämän tieltä. Jos sielunvihollinen ei saa houkutelluksi ihmisiä syntiin ja kääntämään selkäänsä Jumalalle, hän houkuttelee muunnettuun evankeliumiin. Tulos on kummassakin tapauksessa sama. Evankeliumi muuntuu monella muullakin tavalla. Se tapahtuu mm. silloin, kun julistetaan Jumalan rakkautta ja syntien anteeksiantoa ilman Jeesuksen kuolemaa. Näin evankeliumista leikataan pois olennainen sisältö, eikä sellainen sanoma pelasta ihmisiä. Sitten on niitä, jotka kyllä paheksuvat tekojen vaatimista evankeliumin lisäksi, mutta alkavat julistaa Pyhän Hengen voimaa ja vaikutusta ohi ja yli Kristuksen. He puhuvat siihen tapaan, että ihminen pelastuu kyllä yksin uskosta Jeesukseen, mutta sitten on päästävä eteenpäin, pidemmälle. Tosiasiassa evankeliumi haalistuu suurten kokemusten rinnalla. Toisinaan evankeliumiin vain viitataan, ehkä varsin epämääräisesti. Sen sijaan keskitytään Pyhän Hengen vaikutuksiin, ihmeisiin, parantumisiin, profetioihin ja muuhun vastaavaan. Tietenkin Pyhän Hengen armolahjat ovat todellisuutta, mutta keskittyminen niihin vie ihmisen harhaan. Pyhän Hengen keskeisin tehtävä on kirkastaa meille Kristus, ja se on meille tärkeintä päivästä päivään. Jos keskitytään vääriin asioihin, voi käydä niin kuin Jeesus sanoo vuorisaarnassaan: Mt. 7: "22. Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimessäsi ennustaneet, sinun nimessäsi ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimessäsi tehneet monta voimatekoa?' 23. Silloin minä julistan heille: 'En ole koskaan teitä tuntenut. Menkää pois minun luotani, te laittomuuden tekijät'." Vielä on niitä, jotka tahtovat olla niin vapaita kaikista ihmisen omista teoista, että heille on jäänyt vieraaksi Raamatun kehotus parannuksen tekemiseen eli syntiensä katumiseen ja tunnustamiseen. He kuvittelevat omistavansa evankeliumin, mutta sen uskominen on jäänyt vielä teorian tasolle. Toisenlaisen evankeliumin julistajilla on seuraajansa kaikkina aikoina. He puhuvat kyllä Kristuksesta, mutta he eivät julista Kristuksen evankeliumia. Näillä kahdella julistamisen tavalla on merkittävä ero. Kristuksesta voidaan puhua paljon ja vakuuttavasti, mutta vaieta kuitenkin Jumalan pyhyydestä ja Kristuksen sovituskuolemasta. Jos emme usko evankeliumia Kristuksen täytetystä työstä sellaisena kuin apostolit ovat sen meille välittäneet, meillä on erilainen evankeliumi kuin heillä, eikä se pelasta meitä synnin vallasta ja Jumalan vanhurskaasta vihasta (Jh. 3:36). Jumala sanoo meille tänä aamuna: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" |
|
Perjantaina 30.03.07 Kahden tulen välissä (Gal. 1:8-12) Nykyään kuulee sanottavan, että kirkko on polvillaan maailman edessä tai että kirkko mukautuu yhteiskunnan vaatimuksiin. Tämä kiusaus ei koettele vain kirkkoa. Jokaisen meistä on syytä miettiä, kumpaa me kumarramme, Jumalaa vai tätä maailmaa. Paavali oli ratkaissut tämän ongelman omassa elämässään. Ei niin, että hän olisi vain järkevästi valinnut kahdesta vaihtoehdosta. Kysymys oli hänen sanojensa mukaan siitä, että Jeesus Kristus oli voittanut omakseen hänet, entisen itsevarman fariseuksen. Siksi Paavali voi sanoa Galatalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa, jakeessa kymmenen: Etsinkö nyt ihmisten hyväksymistä vai Jumalan? Tai pyrinkö olemaan ihmisille mieliksi? Jos vielä pyrkisin miellyttämään ihmisiä, en olisi Kristuksen palvelija Paavali tekee selväksi, että molemmat eivät voi olla voimassa yhtä aikaa. Jos tahtoo olla mieliksi Kristukselle, ei voi miellyttää ihmisiä. Jos pyrkii olemaan ihmisille mieliksi, ei voi miellyttää Kristusta. Mikä on se asia, joka toimii ikään kuin vedenjakajana? Se on, uskomatonta kyllä, evankeliumi. Evankeliumi ei ole mikä tahansa sanoma. Se on sanoma Jeesuksen Kristuksen kuolemasta Golgatalla. Vain evankeliumi päästää ihmisen kaikista omantunnon syytöksistä ja Jumalan tuomiosta. Mutta evankeliumi on vieras ihmisen luonnolliselle ajattelulle. Järkemme sanoo, että meidän on tehtävä jotakin miellyttääksemme Jumalaa. Tunteemme ja ajatuksemme sotivat sitä vastaan, että Jumalan anteeksianto saadaan vain uskomalla evankeliumi. Se on meistä liian helppoa ja yksinkertaista. Lisäksi monista Jumalan kuoleminen ristillä näyttää hulluudelta ja puhe Jeesuksen verestä, jolla meidät on lunastettu, vastenmieliseltä. Ihmisten mielipiteiden edessä jokaisen julistajan kiusauksena on vaieta rististä sovituksen puuna. Tämä saa Paavalin kirjoittamaan galatalaisille: "8. Mutta vaikka me tai enkeli taivaasta saarnaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, mitä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu. 9. Toistan edellä sanomani: Jos joku julistaa teille evankeliumia, joka poikkeaa siitä, minkä te olette saaneet, hän olkoon kirottu." Me ajattelemme mielellämme, ettei pidä takertua pikkuasioihin. Kuitenkin erot, jotka aluksi näyttävät pieniltä, voivat koitua kohtalokkaiksi. Vähäinen ero kahden viivan lähtökohdassa näyttää merkityksettömältä, mutta ero suurenee koko ajan, kun viivoja jatketaan. Mitä vaikuttaa esim. mittausvirhe alkukohdassa, kun pystytetään talon seiniä? Ihmisen iankaikkisen pelastumisen kannalta on äärimmäisen tärkeää, että evankeliumi pysyy muuttumattomana. Jos joku ottaa siitä pois jotakin tai lisää siihen jotakin omaansa, Jumalan sana langettaa hänelle tuomion: kirottu. Kirous tarkoittaa erotetuksi, hylätyksi ja karkotetuksi tulemista. Paavali ei itse voinut kirota ketään. Kirous on Jumalan. Kirottu ihminen on Jumalan hylkäämä ja joutuu lopulta kadotukseen. Näin jyrkkää ilmaisua on varmaan vaikea ymmärtää, sillä meille on niin usein vakuutettu, että Jumala on rakkaus ja ettei hän hylkää ketään. Jeesus puhuu toista. Hän sanoo, että kerran hänen edessään on ihmisiä, joille hän julistaa: "Menkää pois minun luotani, te kirotut, siihen ikuiseen tuleen, joka on valmistettu Perkeleelle ja hänen enkeleilleen." Mitä niin kauhean pahaa nämä ihmiset ovat tehneet, että he saavat näin kovan tuomion. He ovat luottaneet omaan hurskauteensa ja omiin hyviin tekoihinsa. Usko armon evankeliumiin on ollut heille vieras. Toisin on ollut niiden kohdalla, jotka ovat tehneet hyvää tietämättään. Hyvät teot ovat olleet seurausta heidän uskostaan. Heille Kuningas sanoo: "Tulkaa, te Isäni siunaamat, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti." Tästä voi lukea Matteuksen evankeliumin luvusta 25. Meillä on pääsy kiroustuomiosta, koska Jeesus on ottanut meidän syntimme omaksi syykseen ja tullut Jumalan kiroamaksi meidän sijastamme. Paavali kirjoittaa Galatalaiskirjeen luvussa kolme: "13. Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta tulemalla kiroukseksi meidän sijastamme - kuten on kirjoitettu: 'Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu'" " Siksi Jeesus huusi ristillä kauhistavat sanansa: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit". Jeesus on kuollut, jotta jokaisesta meistä tulisi Isän siunaamia. Hän on kuollut sinunkin puolestasi. Jos joku on kerran Isän kiroama, se johtuu siitä, ettei hän ole suostunut synteinensä uskomaan Jumalan Pojan täytettyyn työhön Golgatan ristillä. Paavali sanoo Galatalaiskirjeen ensimmäisen luvun lopussa: "Minä teen teille tiettäväksi, veljet, että julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista. Ei ollut silloin, eikä ole nyt. Mutta aito, puhdas evankeliumi on Jumalan voima, pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo. |
