Raamattuavaimet Radio Deissä 30.10.-3.11.2006
Aiheet liittyvät pyhäinpäivään.
Ma   Kun paratiisin portit aukeavat
Ti     Tuonelan vaivoissa
Ke   Minä uskon ruumiin ylösnousemuksen
To    Kuolema - vihollisista viimeinen
Pe   Kuolema on voitto


Maanantaina 30.10.06

Kun paratiisin portit aukeavat

Ensi viikon vaihteessa vietämme pyhäinpäivää. Se tuo mieleemme monet rakkaamme, jotka ovat jo poissa. Haluamme muistaa heitä ja luultavasti kiitollisuus menneestä vie monen askeleet hautausmaalle viemään kanervan, kranssin tai kynttilän. Lauantaina hautausmaat ovat syksyn pimeydessä loistavia valomeriä.

Missä rakkaat vainajamme ovat nyt? kyselee moni. Jotkut ajattelevat, ettei heitä ole missään. "Mihin puu kaatuu, siihen se maatuu", he sanovat. Toiset uskovat jälleensyntymiseen. He ajattelevat, että kuoltuaan ihminen syntyy jälleen maan päälle sellaiseen olomuotoon, johon hänen edellinen elämänsä antoi aihetta. Raamatusta löydämme aivan erilaisen näkemyksen kuoleman jälkeisestä elämästä.

Kristillisissä hautajaisissa kukkavihkoissa ja adresseissa ovat usein Jeesuksen sanat, jotka hän lausui veljensä menettäneelle Martalle: "25. ? ? 'Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, elää, vaikka olisi kuollut. 26. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?"'(Jh. 11. KR -38.) Ne ovat aika ihmeelliset sanat. Ne on osoitettu niille, jotka uskovat Jeesukseen. Jeesus ei uskomisella tarkoita vain hänen elämänsä ja kuolemansa totena pitämistä. Usko on jotakin henkilökohtaisempaa. Se on uskoa syntiemme anteeksiantamukseen sillä perusteella, että Jeesus on sovittanut kaikkien ihmisten kaikki synnit Golgatan ristillä. Siis joku uskoo häneen, saa elää, vaikka kuoleekin. Kuolema on siten vain askel toiseen elämään. Saarnaajan kirjassa sanotaan: "7. Tomu palaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palaa Jumalan luo, joka sen on antanut" (12). Niin, henki tai sielu, niin kuin usein sanomme, palaa Jumalan luo. Ruumis ei kuitenkaan ole vähäarvoinen. Aikanaan Jumala herättää senkin. Tänään keskityn siihen, mitä kuolemassa tapahtuu. Asiaa valaisee muun muassa eräs tapaus Jeesuksen elämän viime hetkiltä.

Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi miestä. Toinen heistä pilkkasi Jeesusta. "40. Mutta toinen nuhteli häntä: 'Etkö sinä edes pelkää Jumalaa, sinä, joka olet saman tuomion alainen? 41. Me kärsimme oikeuden mukaan, sillä me saamme, mitä tekomme ansaitsevat, mutta tämä ei ole tehnyt mitään pahaa.' 42. Hän lisäsi: 'Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.'" (Lk. 23.) Toinen pilkkasi, toinen katui ja vetosi uskossa Jeesukseen. Hänelle Jeesus lupasi: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä sinä olet oleva minun kanssani paratiisissa." Tämä mies sai lupauksen. Toinen jäi sen ulkopuolelle. Jeesus lupasi sinä päivänä tavata hänet paratiisissa. Mies kuoli, mutta Jeesuksen sanan mukaan hän ei kuitenkaan kuollut. Hän vain astui toiseen todellisuuteen. Jeesus sanoo sitä paratiisiksi. Se ei ole vielä taivas, sillä Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan vasta viimeisen tuomion jälkeen.

Paratiisi on aivan kuin taivaan odotushuone. Sinne tulleet saavat jo esimakua siitä tulevasta hyvästä, mikä heitä odottaa. Kysymys ei kuitenkaan ole pitkäveteisestä odotuksesta. Kuoleman tuolla puolen ei ole aikaa sellaisena kuin meidän maailmassamme. Psalmissa 90 sanotaan: "4. Tuhat vuotta on sinun silmissäsi kuin eilinen päivä, joka meni ohi, ja kuin öinen vartiohetki."

Joku sanoo, ettei tuonpuoleisesta voi tietää mitään, koska kukaan ei ole tullut kertomaan, mitä siellä on. Jeesus on tullut sieltä, ja hän on kertonut. Hän on luotettava todistaja. Olen myös kuullut monista, jotka ovat lähtöhetkellään nähneet jotakin. Heidän lähellään olleet ovat todistaneet, kuinka lähtijän kasvot ovat muuttuneet. Hän on nähnyt jotakin ihanaa, joka on heijastunut hänestä. Joku on nostanut kätensä ylös aivan kuin joku rakas olisi tulossa vastaan.

Tärkeintä tässä elämässä on, että Jumalan sana on saanut sytyttää sydämeemme uskon siihen, että Jeesus on kuollut meidän puolestamme. Se tapahtuu syntien anteeksiantamuksessa. Jotkut harvat saavat sen osakseen elämänsä viime hetkillä niin kuin rikollinen ristillä. Muutama päivä sitten kuulin aika erikoisen tapauksen. Potilas oli koomassa ja hänen pelättiin kuolevan. Hänen uskova ystävänsä tuli häntä katsomaan. Hän päätti julistaa tajuttomalle sairaalle, kuinka ihminen pelastuu, pääsee sinne paremmalle puolelle. Hän puhui asiansa kovalla äänellä sairaan korvaan. Vähän hankalalta se oli hänestä tuntunut, kun huoneessa oli muitakin potilaita. Mutta hän teki sen. Hänen ystävänsä virkosi vielä elämään, mutta hän virkosi Jeesukseen uskovana. Hän oli ottanut vastaan ystävänsä sanat tajuttomuuden tilassa.

Toinenkin ristiinnaulittu rikollinen kuoli. Eräs Jeesuksen puhe auttaa meitä ymmärtämään, mitä hänelle tapahtui, ellei hän viime hetkillään huutanut Jumalan puoleen. Puhun siitä huomenna.

Tiistaina 31.10.06

Tuonelan vaivoissa

Kuolemanjälkeinen elämä kiehtoo monien mieltä, mutta pelottaa toisia. Jotkut kieltävät sen olemassaolon kokonaan. PerusSanoma on julkaissut amerikkalaisen sydänlääkärin, Maurice Rawlingsin kirjan Kuoleman tuolla puolen. Siinä hän kirjoittaa: "Ennen kuin keräsin aineistoa tätä kirjaa varten, pidin henkilökohtaisesti useimpia kuolemanjälkeisiä kokemuksia mielikuvituksen tai arvelujen tuotteina. Useimmat kuulemani tai lukemani tapaukset olivat mielestäni hapenpuutteesta johtuvia mielen euforisia harhailuja. Sitten eräänä iltana vuonna 1977 elvytin kauhistunutta potilasta, joka sanoi olevansa helvetissä. Hän rukoili minua vetämään hänet pois helvetistä ja estämään hänen kuolemansa. Kun tajusin, miten aidon ja äärimmäisen pelon vallassa hän oli, minäkin pelästyin. Myöhemmin kohtaamani potilaat, joilla on ollut näitä pelottavia kokemuksia, ovat herättäneet minussa pakottavan tarpeen kirjoittaa tämä kirja. Nyt olen varma, että kuolemanjälkeistä elämää on, eivätkä kaikki kuolemanjälkeiset olotilat ole hyviä."

Rawlingsin potilaana oli mies, jonka sydän rasituskokeen seurauksena pysähtyi useita kertoja. Kun se alkoi toimia, mies eräässä vaiheessa kirkui: "Olen helvetissä". Rawlings kertoo, että potilaan kasvoilla oli paljaan kauhun irvistys. Pupillit laajenivat, hän hikoili ja vapisi, ja näytti siltä kuin hänen hiuksensa olisivat olleet nousemaisillaan pystyyn. Eräässä virkoamisen vaiheessa mies vaati tietää, miten hän voi päätä pois helvetistä?" Lääkäri vastasi kaiken kiireensä keskellä, että kaipa siinä päti se, mitä oli pyhäkoulussa opittu ? että Jeesusta Kristusta pitäisi pyytää pelastajaksi. Mies sanoi, ettei hän osannut rukoilla ja pyysi lääkäriä rukoilemaan. Tämä vastasi, ettei hän ollut pappi vaan lääkäri. Lopulta lääkärillä ei ollut valinnanvaraa. Hän muistelee rukoilleensa edellä ja potilas perässä tähän tapaan: "Herra Jeesus, älä anna minun joutua helvettiin. Anna syntini anteeksi. Annan elämäni sinulle. Jos kuolen, haluan päästä taivaaseen, jos jään eloon, pysyn koukussa aina. " Mies jäi eloon. Rawlings toteaa: "Tämä mies on todella pysynyt 'koukussa'. Hän on nyt vahva kristitty, vaikka ennen tätä tapausta hän oli käynyt kirkossa vain satunnaisesti."

Raamatun mukaan meillä on kuoleman jälkeen kaksi vaihtoehtoa. Niistä Jeesus kertoo meille esimerkin Luukkaan evankeliumin luvussa 16. Hän kuvaa siinä kahta erilaista miestä ja heidän olosuhteitaan sekä tässä elämässä että tulevassa. Toinen miehistä oli rikas. Hän pukeutui hienosti ja eli ylellisesti. Hänen porttinsa pielessä makasi köyhä mies, jonka Jeesus mainitsee jopa nimeltä. Lasarus oli täynnä paiseita. Hänen alennustaan kuvaa se, että kapiset kulkukoiratkin tulivat ja nuolivat hänen paiseitaan. Sitten Lasarus kuoli ja Jeesuksen mukaan "enkelit veivät hänet Aabrahamin huomaan." (KR -92) Me ajattelemme usein, että meitä vastassa ovat edellä menneet rakkaamme. Ehkei Lasaruksella ollut ketään. Häntä vastassa olivat enkelit. He saattoivat hänet siihen hyvään paikkaan, jota Jeesus sanoi toiselle ristiinnaulituista miehistä paratiisiksi. Juutalaiset puhuivat mielellään Aabrahamin huomasta. Sillä he kuvasivat parasta mahdollista paikkaa, joka heitä odotti.

Myös rikas kuoli, ja hänet haudattiin. Hänen kuolemastaan ei puhuta mitään enkeleistä eikä paratiisista. Hän joutui paikkaan, jota Jeesus sanoo tuonelaksi. Jeesus valottaa meille elämää myös sillä puolella. Rikas mies oli siellä vaivoissa. Hän näki kaukana Aabrahamin ja Lasaruksen, mutta ei voinut päästä heidän luokseen. Hän pyysi, että Aabraham lähettäisi Lasaruksen antamaan hänelle vettä, mutta se ei ollut mahdollista. Aabraham pyysi rikasta miestä muistamaan maallista elämäänsä ja kuinka hän oli jo saanut hyvänsä. Silloin mies muisti viisi veljeään. Hän rukoili, että Aabraham lähettäisi Lasaruksen heidän luokseen puhumaan heille, etteivät hekin joutuisi samaan vaivan paikkaan. Jos he eläisivät niin kuin hän, heillekin kävisi huonosti. Lisäksi hän ajatteli, että hänen veljiinsä tekisi vaikutuksen, jos joku kuolleista ilmestyisi heille ja varoittaisi heitä. Hän uskoi, että yliluonnollinen kokemus auttaisi asiaa. Mitkään suuretkaan kokemukset eivät kuitenkaan pelasta ihmistä. Pelastus on yksin Jeesuksessa. Aabraham vastasi rikkaan miehen pyyntöön: "Heillä on Mooses ja profeetat, kuulkoot heitä ? ? Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, he eivät usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös." Näissä sanoissa on viesti myös meille. Ainoa apu löytyy uskosta Jumalan sanaan, ei mistään yliluonnollisista tai spiritistisistä keinoista.

Lasarus ei pelastunut siksi, että hän oli köyhä tai että hän oli tässä elämässä kärsinyt paljon. Hän oli paratiisissa, koska hän oli uskonut Jumalan sanaan. Hän oli luottanut niihin lupauksiin, jotka Jumala oli antanut Jeesuksesta. Tämä oli kaikkien niiden tie pelastukseen, jotka olivat eläneet ennen Jeesusta ja Jeesuksen aikana. Se on sama meillekin. Rikkaalle miehelle Jumalan sanalla ei ollut henkilökohtaista merkitystä, vaikka hän varmaan kunnon juutalaisena osallistui jumalanpalveluksiin synagogassa. Kuolemanjälkeinen elämämme määräytyy suhteestamme Jeesukseen.

Keskiviikkona 01.11.06

Minä uskon ruumiin ylösnousemuksen

Lähestyvän pyhäinpäivän tähden monien ajatukset varmaan viipyvät erityisesti niissä rakkaissamme, jotka olemme saatelleet viimeisen rajan yli tämän vuoden aikana. Luultavasti mielessämme on monia muitakin. Tuntuu niin kummalliselta ajatella ihmistä, joka juuri oli tässä, ja nyt on lopullisesti poissa. Kuitenkin tiedämme Raamatun sanan perusteella, että hautaan on laskettu vain kuori. Se on tullut maasta ja muuttuu maaksi jälleen. Kuitenkin pappi sanoi siunatessaan läheisen ihmisemme: "Herramme Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä." Tähän me uskomme. Siksi lausumme uskontunnustuksessamme: "Minä uskon ruumiin ylösnousemisen."

Raamattu ei puhu vain ylösnousemisesta kuolleista vaan kuolleiden ylösnousemisesta. Ei vain henkemme nouse ylös, vaan myös ruumiimme. Ruumiin ylösnousemus tapahtuu sinä päivänä, jolloin Jumala antaa käskynsä. Se on mahdotonta, sanovat monet. Kuinka ruumiit voivat nousta, jos niiden tuhka on levitetty tuuleen tai eläimet ovat ne syöneet? Meidän on palautettava mieleemme luomiskertomus. Jumala sanoi jotakin ja tapahtui niin. Jumala sanoi esimerkiksi: "'Tulkoon valo', ja valo tuli." Jumalan sanassa on voima. Kun Jeesus huusi Lasarukselle, Martan ja Marian veljelle, joka oli ollut kallioluolaan haudattuna jo muutaman päivän: "Lasarus, tule ulos!", niin Lasarus heräsi henkiin, täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Ristillä kuollut Jeesus oli ollut haudassa perjantaista sunnuntaihin, raskas kivi haudan suulla ja roomalaiset sotilaat haudan vartijoina. Kun hänen hetkensä tuli, hän ei herännyt henkiin, vaan hän nousi ylös kuolleista, niin että liinat, joihin hänen ruumiinsa oli kääritty, jäivät koskemattomina paikalleen. Apostoli Johannes kertoo evankeliuminsa luvussa 20 jakeessa 8, että hän meni hautaan sisälle, näki ja uskoi. Edesmennyt professori Aapeli Saarisalo vetää evankeliumeista sen johtopäätöksen, että Johannes kuului pappissukuun ja oli näkemyksiltään saddukeus. Saddukeuksena hän ei uskonut enkeleihin eikä ylösnousemukseen. Nyt hän näki ja uskoi. Hän ei voinut muuta.

Meidänkin ruumiimme nousee kerran ylös. Ruumis ei ole vain sielun vankila, vaan kuuluu ihmisen olemukseen. Ihminen on kokonaisuus. Emme odota vain lunastusta ruumiista vaan ruumiimme lunastusta (Rm. 8:23). Jeesus on ensimmäinen kuolleista nousseiden joukossa. Meidän ylösnousemusruumiimme on hänen ylösnousemusruumiinsa kaltainen. Siitä muutama piirre.

Ylösnoussut Jeesus voitiin tuntea. Hän oli kuitenkin erilainen kuin ennen. Magdalan Maria ei heti tunnistanut häntä eivät kaksi opetuslasta Emmauksen tiellä. Hän söi ja joi opetuslasten nähden. Hän osoitti näin, ettei hän ollut henkiolento tai aave. Häntä voitiin koskettaa. Hänen kanssaan voitiin puhua. Hänen ruumiinsa oli terve, ainoastaan naulojen jäljet näkyivät, sillä se ovat sovituksen merkit. Hän ei enää ollut sidottu ajan, paikan tai aineen rajoituksiin. Hän voi tulla huoneeseen, vaikka opetuslapset istuivat lukittujen ovien takana. Jeesuksen ruumis oli aineellinen ja kuitenkin käsittämätön. Saksalainen Erich Sauer sanoo kirjassaan Ristiinnaulitun riemuvoitto , että Jeesuksen ruumis oli taivaallista ainetta. Hän kirjoittaa: "Taivaallinen aine on vielä enemmän kuin vain ilmaa tai näkymätöntä maallista ainetta. Se on kirkastettua ainetta, täysin Hengen hallinnassa: se on ylimaallista, ylimaailmallista, kaiken kuvittelun yläpuolella. - - Taivaallisen aineen suhde maalliseen on sama kuin säihkyvän timantin suhde tummaan hiileen, josta se koostuu."

Paavali vertaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 15 kuollutta ruumistamme siemeneen, joka pannaan maahan ja mätänee. Siitä nousee kuitenkin uusi korsi ja uudet tähkät, kullekin lajinsa mukaan. Sitten hän jatkaa: "42. Samoin on kuolleitten ylösnousemus: kylvetään katoavana, nousee katoamattomana, 43. kylvetään alhaisena, nousee kunniassa, kylvetään heikkona, nousee voimassa, 44. kylvetään luonnollinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on luonnollinen ruumis, on myös hengellinen. - - 47. Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on taivaasta. 48. Millainen oli maallinen, sellaisia ovat myös maalliset. Millainen on taivaallinen, sellaisia ovat myös taivaalliset. 49. Kuten meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on oleva myös taivaallisen kuva."

Paavali kirjoitti efesolaisille: "Me emme tahdo, veljet, jättää teitä tietämättömiksi kuoloon nukkuneista, ettette murehtisi niin kuin muut, joilla ei ole toivoa." Meillä on ylösnousemustoivo, joka ei ole vain unelma. Jeesus on viitoittanut tien. Hän on noussut kuolleista ensimmäisenä. Hän on edelläkävijä. Me seuraamme hänen jäljessään.

Torstaina 02.11.06

Kuolema - vihollisista viimeinen

Eräs keski-ikäinen nainen, joka sairasti MS-tautia, sanoi kerran mieleenpainuvat sanat: "En minä pelkää kuolemaa, vaan kuolemista." Hän ei pelännyt kuolemaa, koska Jeesus oli antanut hänen syntinsä anteeksi. Hän uskoi, että hän kuoleman rajan ylitettyään pääsisi Jeesuksen luo ja tapaisi monet hänelle rakkaat ihmiset, jotka olivat kuolleet uskossa Jeesukseen. Hän ei todellakaan näyttänyt surun murtamalta eikä kulkenut osaansa valittaen. MS-tautia sairastavien tapaamisissa hoitohenkilökunta oli huolissaan siitä, ettei hän ollut vielä kohdannut sairauttaan. Hänen arkirealisminsa tuli kuitenkin ilmi siinä, kun hän sanoi pelkäävänsä kuolemista.

Raamattu sanoo, että kuolema on vihollisistamme viimeinen. Se tulee vierailulle luoksemme, halusimme sitä tai emme. Se tulee pyytämättä ja repii ihmisen irti kaikesta siitä, jota itse kukin on pitänyt rakkaana ja josta on vaikea luopua. Se katkaisee jokaisen elämän kysymättä ikää, asemaa tai varallisuutta. Kuolema tulee usein kovien kipujen ja kärsimyksen saattelemana, eikä välitä vihastamme tai kapinoinnistamme. Se jättää läheisten sydämiin surun ja kaipauksen, usein myös monet vaikeudet. Harva haluaa puhua tai edes ajatella sitä. On helpompi elää niin kuin ei koskaan kuolisi, niin kuin ei olisi Jumalaa eikä tuonpuoleista elämää.

Vaikka kuoleminen voi olla vaikeaa, itse kuolemaan voi suhtautua ilman pelkoa niin kuin edellä mainitsemani MS-tautinen nainen. Häntä auttoi usko Jeesukseen. Hän ei ole ainoa. On myös monia, jotka jo hartaasti odottavat kuoleman tuloa. Niin tapahtuu, kun ikää on karttunut paljon tai sairauksien kuorma ja yksinäisyys ovat raskaasti painava taakka. 96-vuotiaana kuollut äitini toisteli usein, että Jumala oli hänet hylännyt tänne. Lohdutin häntä sanomalla, että jokaisen aika kyllä tulee; kukaan ei ole jäänyt tänne maailmanpatsaaksi.

Monet ovat suurissa kärsimyksissään rukoilleet, että Jumala jo ottaisi heidät pois täältä. Job, Raamatun suuri kärsijä, kirosi vaivansa alla syntymäpäivänsä ja toivoi kuoleman tuloa vapauttajaksi. Hän oli menettänyt kaiken: lapsensa, omaisuutensa, terveytensä, yhteiskunnallisen asemansa, vaimonsa tuen ja ystäviensä ymmärtämyksen. Jobin kirjan luku 19 on riipaisevaa luettavaa. Siinä näkyvät hänen sisäiset tuntonsa. Hän uskoi Jumalankin hylänneen hänet. Kuitenkin hän tässä tilanteessa niin kuin jokaisen pimeän aallon jälkeen nosti silmänsä Jumalaan. Tässäkin luvussa hän pitkän vuodatuksensa jälkeen toteaa: "25. Kuitenkin: Minä tiedän Lunastajani elävän, ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä. 26. Kun tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, minä saan nähdä Jumalan. 27. Olen näkevä hänet apunani. Silmäni saavat nähdä hänet, eikä hän ole outo. Tätä sydämeni ikävöi."

Joskus kuolema näyttää niin hyvältä ystävältä, että on kiusaus lopettaa itse elämänsä. Se voi johtua mielen järkkymisestä tai liian suureksi koetusta elämän taakasta. Toisinaan mielen valtaa ajatus, ettei kukaan minusta välitä, ettei minun elämälläni ole kenellekään mitään merkitystä. Jotain tällaista Daavidkin koki, kun hän kirjoitti psalmissa 142: "5. Katso minun oikealle puolelleni ja näe: ei kukaan minua tunne. Minulla ei ole pakopaikkaa, ei kukaan sielustani välitä."

Joskus syyllisyys näyttää niin suurelta, ettei sen alla jaksa. Jeesus on kuitenkin kärsinyt jo sinunkin syntiesi rangaistuksen. Jumalan sydämessä on jo anteeksianto sinua kohtaan. Hän tahtoo armahtaa sinut. Älä pelkää avata sydäntäsi hänelle, olipa asiasi minkälainen tahansa. Raamatun mukaan hän odottaa, että hän saisi olla armollinen.

Itsetuhon ajatukset eivät ole Jumalasta. Kiusaajamme vain vääristää asioita. Jumala ei ole sinua hylännyt. Psalmissa 50 Jumala sanoo: "15. Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun on kunnioitettava minua." Vaikka kaikki tosiasiat puhuisivat tätä vastaan, luota sittenkin Jumalan sanaan.

Paavali näyttää ajatelleen kuolemasta samaan tapaan kuin MS-tautia sairastava ystäväni. Hän puhuu ruumiistamme maallisena majana ja kirjoittaa Toisessa kirjeessä korinttilaisille luvussa viisi: "1. Me tiedämme, että vaikka maallinen majamme hajotetaankin maahan, Jumalalla on meitä varten asumus taivaissa, ikuinen maja, joka ei ole käsin tehty. 2. Siksi me huokaammekin ikävöiden, että saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme." Sitten hän jatkaa kuolemaa ajatellen: "4. Me tässä majassa olevat huokaamme raskautettuina, koska emme halua riisuutua, vaan pukeutua, että elämä nielisi kuolevaisen."

Harva haluaa riisuutua tästä kuolevaisesta ruumiistaan. Sairauden tai onnettomuuden runteleminakin etsimme yleensä lisäaikaa viimeiseen asti. Tärkeintä kuitenkin on, että asiamme ovat kunnossa Jumalan kanssa, että syntimme ovat anteeksi annetut Jeesuksen nimessä ja veressä, olipa lähtömme lähellä tai kaukana.

Perjantaina 03.11.06

Kuolema on voitto

Huomenna on pyhäinpäivä. Pyhillä ei tarkoiteta ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet muita suuremman pyhyyden erinomaisella elämällään. Pyhät ovat yksinkertaisesti niitä, jotka on kastettu ja jotka ovat uskoneet Jeesukseen. He ovat pyhiä Jumalan silmissä Jeesuksen tähden, koska he ovat saaneet syntinsä anteeksi. He ovat Jumalan kansaa tässä maailmassa. Nykyään pyhäinpäivää on kuitenkin ruvettu yhä useammin nimittämään vainajien päiväksi. Vaikka monet ajattelevat mielellään, että heidän edesmenneet rakkaansa ovat sillä paremmalla puolella, usko Jeesukseen ja henkilökohtainen suhde häneen tuntuvat vierailta. Niinpä painopiste on siirtynyt Jeesuksesta ja iäisyydestä ihmisiin, heidän muistamiseensa.

Pyhäinpäivä muistuttaa meitä niistä Jumalan lapsista, jotka ovat jo rajan takana. Me olemme vielä täällä, mutta me elämme uskossa Raamatun lupauksiin. Otan niistä tänä aamuna esille joitakin, jotka toivottavasti ilahduttavat mieltämme monien arkipäivän painojen keskellä.

Vaikka jokaisen on kuoltava, kuolemalla ei ole viimeistä sanaa. Se on Jeesuksella Kristuksella. Jeesus on kuolemallaan voittanut kuoleman. Kuolema ei voinut häntä pitää, vaan hän nousi ylös. Paavali huudahtaakin Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvussa 15: "54. - - Kuolema on nielty ja voitto saatu." Kuoleman valta on kukistettu ja portti elämään avattu. Jeesus on sen tehnyt.

Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tähden Paavali voi sanoa hätkähdyttävät sanansa kirjeessään filippiläisille: "21. Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto." Kuolema merkitsi Paavalille voittoa, ja hän oli ihan tosissaan. Kuolema ei ole vain pääsy ajan vaivoista, vaan se on rajanylitys uuteen maahan. Täällä astumme Jumalan valtakuntaan uskossa, silloin näkemisessä. Saamme olla Jeesuksen kanssa todellisesti ja iäisesti. Jos Jeesus on meille tärkeä, odotamme hänen kohtaamistaan, hetkeä, jolloin saamme olla hänen lähellään, kuulla hänen äänensä ja nähdä hänen kasvonsa. Jos Jeesus ei ole meille Vapahtaja ja pelastaja meidän synneistämme, puhe iäisyydestä hänen kanssaan tuntuu oudolta. Jolle elämä on Kristus, sille kuolema on voitto.

Minua ovat monesti puhutelleet Tapio Nousiaisen sanat hänen runossaan
Perillä:
Mutta ennen kaikkea muuta - välittämättä mistään muusta taivaan ihanuudesta, minä haluan ensiksi nähdä Jeesuksen, Veriylkäni.

Minä haluan langeta hänen jalkoihinsa ja peittää ne suudelmilla ja jos hänellä on aikaa, minä haluan syleillä häntä ja katsoa hänen kirkastettua muotoaan. Minä haluan kuluttaa ensimmäiset tuhat vuotta vain hänen muotonsa katselemiseen ja tuntea, että hänen nimensä on otsassani.

Vasta sitten minä haluan nähdä taivaan muun ihanuuden ja kuunnella taivaan ääniä, sillä hän on minun Veriylkäni, joka pelasti minut iankaikkisesta pimeydestä ja kadotuksesta. Niin - kun ollaan kerran perillä, Jumalan armosta ja Jeesuksen veren voimasta.

Raamatun sanasta tiedämme, että saamme kerran kohdata rakkaamme, jotka ovat uskossa kuolleet. Ero heistä ei ole lopullinen. Meitä odottaa jälleennäkemisen riemu. Ei edes kuolema voi viedä kristityn iloa. Itkemme kyllä menettäessämme rakkaamme ja joutuessamme saattelemaan hänet viimeiselle matkalle. Joskus tuntuu, että sydän halkeaa surusta ja ikävästä. Kuitenkin tiedämme, että arkussa on vain ruumis. Rakkaamme henki on jo Jeesuksen luona. Siksi meillä on ilo itkunkin alla.

Jumala lupaa myös, että hän luo uudet taivaat ja uuden maan, jossa vanhurskaus asuu. Silloin ei ole enää kuolemaa. Kukaan ei kärsi kuolemisen tuskaa eikä itke läheistensä menetystä. "26. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema", sanoo Paavali Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvussa 15. Ilmestyskirjassa sanotaan "ettei kuolemaa ole enää oleva, ei murhetta, ei parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt" (Ilm. 21:4). Kerran saamme elää siinä maassa, jossa kuolema ei enää varjosta kenenkään elämää.

Ei edes kuolema voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta. Jumala rakastaa meitä Jeesuksessa, Jeesuksen uhrissa Golgatalla. Hänen rakkautensa ei perustu meihin. Se perustuu hänen Poikaansa. Siksi se on varmaa. Hän on rakastanut meitä Pojassaan jo ennen maailman luomista. Hän rakastaa meitä juuri tälläkin hetkellä. Hän rakastaa meitä ikuisesti. Vain me itse voimme hylätä hänen rakkautensa, olla suostumatta siihen. Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen luvussa kahdeksan: " 38. Minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva, eivät voimat, 39. ei korkeus, ei syvyys eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Saat tänä aamuna katsoa Jeesukseen Kristukseen, joka sanoo Ilmestyskirjan luvussa yksi: "18. Minä elän. Minä olin kuollut, mutta elän aina ja iäti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet."

Takaisin