Avaimia Raamattuun -ohjelmat 29.10.-2.11. ja 5.-9.11. 01
Raamattuvartit Paavalin kirjeestä filippiläisille 

29.10.01  Ilon kirje

30.10.01  Ilo evankeliumista
31.10.01  Osallisena evankeliumiin
1.11.01  Ilo Jumalan johdatuksesta
2.11.01  Kristus kaikki kaikessa
5.11.01  Oman hurskauden kuolinlaulu
6.11.01  Uskosta vanhurskas
7.11.01  Kohti päämäärää
8.11.01  Päämääränä taivas
9.11.01  Älkää mistään murehtiko

Ilon kirje
29.10.01


Hyvää maanantaiaamua. Tällä viikolla tutkitaan kirjettä, jota on sanottu ilon kirjeeksi. Sen Paavali kirjoitti vankeudesta Filipin seurakunnalle.

Kirje ei ole kuitenkaan sisällä valitusta, niin kuin voisi ehkä olettaa. Paavali ei edes pyydä esirukouksia, jotta hänen olosuhteensa helpottuisivat. Kapinoinnista Jumalaa vastaan ei näy jälkeäkään. Paavali ei ole katkera sen johdosta, että Jumala ei ole auttanut häntä vapauteen. Hänellä saattaa olla edessään teloitus, mutta kirjeessä ei näy pelkoa, masennusta tai ahdistusta. Hän ei esitä edes yhtään vaikeroivaa miksi -kysymystä.

Kirje filippiläisille on, ihmeellistä kyllä, lyyrisin ja onnellisin Paavalin kirjeistä. Se sisältää poikkeuksellisen paljon iloa, mikä tuntuu hämmentävältä, sillä olemme tottuneet ajattelemaan, että ilo on sidoksissa onnellisiin kokemuksiin, myönteisiin olosuhteisiin tai menestymiseen elämässä. Siksi kysymmekin kiinnostuneina: vanki Paavali, missä ovat sinun ilosi lähteet, jotka eivät riipu olosuhteista?

 

Kirjeessään Paavali vastaa meille. Saamme kurkistaa hänen sisimpäänsä, sillä hän puhuu filippiläisille henkilökohtaisemmin kuin millekään muulle seurakunnalle. Hänellä on heihin läheisempi ja sydämellisempi yhteys kuin muihin.

Paavali oli tullut Filippiin ensimmäisen kerran näyn johdosta, jonka hän sai Jumalalta. Makedonialainen mies seisoi hänen edessään ja pyysi: 'Tule yli Makedoniaan ja auta meitä'." Paavali kumppaneineen käsitti Jumalan kutsuvan heitä julistamaan evankeliumia Euroopan puolella. He lähtivät viipymättä matkaan ja tulivat Neapolisin satamakaupunkiin ja taivalsivat sieltä 14 kilometrin matkan kuuluisaa roomalaista tietä Via Egnatiaa pitkin Filippiin.

Filipin asukkaista suuri osa oli roomalaisia sotaveteraaneja. Siellä oli myös huomattava kreikkalaisväestö. Juutalaisia ei ollut edes kymmentä miestä, joka olisi tarvittu synagogan perustamiseen. Filippi ei ollut niin merkittävä kauppapaikka, että se olisi kiinnostanut juutalaisia.

Paavali seuralaisineen saapui Filippiin suurin toivein, sillä he tiesivät tulonsa Jumalan tahdoksi ja johdatukseksi.

 

Muutaman päivän tutkimusmatkan jälkeen Paavali kumppaneineen sai tietoonsa, että muutamat naiset kokoontuivat kaupungin ulkopuolella joen rannassa, rukouspaikallaan. He menivät sinne ja puhuivat siellä olevalle joukolle. Lyydia-niminen liikenainen oli kuulemassa. "Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vastaan Paavalin julistaman sanan", kertoo Luukas tapahtuneesta. Lyydiasta tuli Filipin ensimmäinen kristitty.

Lyydia avasi kotinsa lähetystyöntekijöille. Hän oli valmis kestitsemään, panemaan varojansa likoon niiden hyväksi, jotka olivat julistaneet hänelle hyvän sanoman. Hän oli valmis näkemään vaivaa, jopa kärsimään pilkkaa ja häpeää, mikä tulikin eteen hiukan myöhemmin. Hänen kodistaan tuli myös kristittyjen kokoontumispaikka. Ihmettelemme, eikö hän pelännyt edes liiketoimiensa vaarantuvan, kun otti näin rohkean askeleen?

Lyydian rohkeudella oli ilmeisesti suuri merkitys evankeliumin uutisen leviämiselle kaupungissa. Rohkea todistus Jeesuksesta ei koskaan jää hedelmättömäksi. Sillä on vaikutuksensa erityisesti niissä piireissä, joissa asianomainen elää, hänen sukulaistensa, ystäviensä ja tuttaviensa parissa. Mitä näkyvämmällä paikalla joku on ollut, sitä kauemmas kuuluu hänen todistuksensa, olipa kysymyksessä usko Jeesukseen tai mihin tahansa muuhun.

 

Ensimmäiseen Filipissä käyntiin sisältyi myös orjatytön vapauttaminen tietäjähengestä, niin kuin asia silloin ilmaistiin. Tyttö oli jonkinlainen selvänäkijä. Koska tytön isännät menettivät tulonsa, syntyi tapauksesta suuri häly. Paavali ja Silas joutuivat ruoskittaviksi julkisesti ja sen jälkeen vankilaan ja jalkapuuhun. Jumala oli selvästi johtanut heidät Filippiin, muuta yhtäkkiä heillä olikin näin suuret vaikeudet edessään: ruumiillinen kärsimys, häpeä julkisesti ruoskittuina ja tie pystyssä eteenpäin. Kuinka he siihen suhtautuivat? Raamattu kertoo heidän laulaneen vankilassa ylistysvirsiä Jumalalle kärsimyksistään huolimatta. Seuraus on merkillinen. Myös vanginvartija perhekuntineen tuli sinä yönä kristityiksi ja heidät kastettiin.

Filipissä oli todennäköisesti muitakin kääntyneitä, mutta Luukas ottaa esille juuri nämä kolme tapausta. He olivat hyvin erilaisia ihmisinä. Lyydia oli älykäs liikenainen. Orjatyttö oli sisäisesti rikkinäinen nuori ihminen. Vartijalla taas oli todennäköisesti raa'an sotilaan tausta.

Vain evankeliumi voi yhdistää heidät ja heidän kanssaan monet muut. On koskettavaa lukea, että he olivat veljiä ja sisaria keskenään. Tietenkin kristityillä oli myös vaikeuksia keskenään varsinkin ensi innostuksen mentyä ohi. Se näkyy Paavalin kirjeessäkin.

 

Paavali ehti olla Filipissä vain jonkun viikon ennen vainon alkamista, mutta hänen ja seurakunnan välille syntyi keskinäinen rakkaus ja luottamus. Se näkyy muun muassa siinä, että uskovat alkoivat pitää Paavalista huolta taloudellisesti.

Nytkin, ollessaan taas kerran vankeudessa Jeesuksen tähden, hän oli saanut lahjan filippiläisiltä. Sen oli tuonut Epafroditus, joka oli sitten sairastunut vakavasti ja oli aivan kuoleman kielissä. Paavalin huojennukseksi hän säilyi kuitenkin hengissä. Hänen palatessaan takaisin kotiin Paavali lähetti hänen mukanaan kirjeensä seurakunnalle.

Kirjeessä on selvä teema. "punainen lanka". Se on ilo. Siitä puhutaan 16 kertaa. On sen tähden perusteltua kutsua kirjettä ilon kirjeeksi. Paavali osoittaa, että ilo ei riipu olosuhteista.

Toinen toistuva teema on evankeliumi, joka mainitaan 7 kertaa. Paavali teki työtä evankeliumin tähden. Evankeliumi oli hänen voimansa ja ilonsa. Hän tahtoi osoittaa sen merkityksen elämän arjessa, harmaimmassakin.

 

Ilo evankeliumista
30.10.01

 

Hyvää tiistaiaamua. Tällä ja ensi viikolla käsittelemme Paavalin kirjettä Filippiläisille, jota sanotaan ilon kirjeeksi.

 

Paavali kirjoittaa täynnä iloa: "Kiitän Jumalaa teidän osallisuudestanne evankeliumiin ensi päivästä tähän asti." (1:5.)

Meidän mieleemme on iskostunut, että evankeliumi on hyvä sanoma tai uutinen. Se on totta, mutta jättää meidät ihmettelemään, mikä sen sisältö on. Niinpä, jos seuraa arkista kielenkäyttöä, monille riittää evankeliumin sisällöksi melkein mikä tahansa hyvä asia. Tänä aamuna keskitymme evankeliumin sisältöön.

 

Paavalille evankeliumi oli ennen muuta sanomaa Jeesuksesta ristiinnaulittuna ja ylösnousseena Vapahtajana. Korinttilaisille hän kirjoitti: "Minä olin päättänyt olla luonanne tuntematta muuta kuin Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna - - Puheeni ja saarnani eivät olleet kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista, ettei uskonne perustuisi ihmisviisauteen, vaan Jumalan voimaan."

 

Paavalin sanoman ydin oli syntien sovituksessa Golgatalla. Hän katseli sielunsa silmin ristiinnaulittua Jeesusta ja näki Jumalan armon ihmisiä kohtaan. Efesolaisille hän kirjoitti, miten Jumala jo ennen maailman perustamista oli valinnut meidät, koko ihmiskunnan, määrännyt meidät lapseuteen, yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta. Sen hän teki hyväksi näkemällään tavalla, päätöksensä mukaan.

 

Jumala rakasti ihmistä jo ennen kuin oli luonut tämän, rakasti vaikka tiesi, mihin ihmiselle annettu vapaus johtaisi. Jumala rakastaa ihmistä, joka synneillään raatelee hänen sydäntään, jos sen ilmaiseen näin inhimillisellä tavalla. Jumala on rakkaus. Siksi myös hänen tuskansa ihmisen kärsiessä tai kääntäessä hänelle selkänsä, on niin syvä, ettemme voi koskaan sitä käsittää. Tiedämme, miten vanhemmat voivat murehtia ja itkeä lastensa tähden, riippumatta kivusta ja ahdistuksesta, jota he ovat saattaneet vanhemmilleen aiheuttaa. Kuitenkin isä ja äiti ovat vain ihmisiä, joiden rakkaus on parhaimmillaankin vajavaista ja itsekeskeistä. Kuinka paljon kärsii täydellinen rakkaus?

 

Jumalan pyhyys taas vaati syntiin langenneen ihmiskunnan tuhoamista. Syntinen ihminen ei voi edes lähestyä häntä ja jäädä eloon. Kukaan ei voi kestää hänen majesteettiuttaan ja täydellisyyttään, totuuttaan ja puhtauttaan. Kun ihminen sitä joskus maan päällä aavistuksenomaisesti kokee, hän huutaa Jesajan tavoin: "Voi minua! Minä hukun."

Jumala on rakkaus ja samalla täydellisen pyhä. Juuri siksi hän jo ennen maailman luomista teki päätöksensä ihmisen pelastamiseksi synnin vallasta anteeksiannon vapauteen, kuoleman vallasta iankaikkiseen elämään. Hän valmisti ihmiselle paikan, joka on suurenmoisempi kuin se paratiisi, jonka hän antoi ihmiselle elämän alussa, sillä Jumala ei koskaan jätä mitään kesken, ei luovu alkuperäisestä suunnitelmastaan. Hän tahtoi pelastaa ihmisen synnin, kuoleman ja Saatanan vallasta yhteyteensä iankaikkisesti.

 

Jumala teki sydämessään päätöksen, jonka perusteella kaikki ihmiset on määrätty hänen lapseuteensa, sillä hänen tahtonsa on, "että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden". Hän antoi meille uuden mahdollisuuden vaikka tiesi, kuinka ihmiskunta suhtautuisi siihenkin.

Jeesus tuli ja teki Jumalan tahdon. Hänen ristinkuolemassaan näemme Jumalan täydellisen rakkauden mutta myös ehdottoman pyhyyden. Risti on rakkauden mutta samalla myös tuomion puu. Rangaistus näkyy syvimmillään Jeesuksen huudossa: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Moni kuvittelee, ettei se ollut todellista, vaan vain näytelmä: Jumala hylkäsi hänet vain näennäisesti, ei todellisesti. Joka näin sanoo, ei ymmärrä Jumalan pyhyyttä eikä synnin vakavuutta ja sen hirveää rangaistusta. Jumala hylkäsi Jeesuksen meidän syntiemme tähden, jotta hänen ei tarvitsisi hylätä meitä. Meidän sijaisemme on ottanut rangaistuksen täydellisenä meidän puolestamme.

 

Ristillä ihminen on tuomittu. Ristillä on tuomittu kaikki meidän oma hurskautemmekin, kaikki uskonnollisuutemme, kaikki hyvät tekomme, sillä jos olisi ollut jotakin, mikä olisi ollut Jumalalle kelpaavaa, ei Jeesuksen olisi tarvinnut kuolla.

 

Ristillä katselemme sen kaltaista rakkautta, joka ylittää käsityskykymme. Jumala itse kärsii meidän tähtemme voidakseen antaa meille anteeksi meidän pahuutemme. Vain täydellinen rakkaus voi tehdä niin. Hän kuoli vihaajiensa ja vastustajiensa puolesta, kapinoivan ja pohjia myöten pahan ihmiskunnan puolesta. Hän sovitti meidät, jotka emme välitä hänestä, joilla ei ole rakkautta häneen, ei jumalanpelkoa, ei halua palvella häntä.

 

Paavali tahtoi tuntea Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna. Tätä Jeesusta hän julisti. Hänellä oli suuri sanoma. Juutalaisia se loukkasi, sillä se teki turhaksi ihmisen oman uskonnollisuuden saavutukset. Kreikkalaiset ja koko sen ajan hellenistinen kulttuuri pitivät sitä silkkana hulluutena. He eivät voineet käsittää sellaisen sanoman merkitystä, joka perustui ristillä kuolleeseen Jumalaan, eivätkä he myöskään voineet hyväksyä puhetta kuolleitten ylösnousemuksesta. Ihmisen järkikin on lankeemuksessa niin turmeltunut, ettei se voi käsittää pelastusta, joka perustuu sovitukseen.

Kiitos, Jeesus, kuolemastasi.

 

Osallisena evankeliumiin
31.10.01

 

Hyvää keskiviikkoaamua. Tällä ja ensi viikolla käsittelemme Paavalin kirjettä Filippiläisille, jota sanotaan ilon kirjeeksi.

 

Paavali kirjoittaa täynnä iloa: "Kiitän häntä teidän osallisuudestanne evankeliumiin." (1:5.)

Kuulemme puhetta Jeesuksen kuolemasta, mutta se ei välttämättä tee meihin minkäänlaista vaikutusta. Kuulemme sen tuttuna ja aivan kuin itsestäänselvyytenä. Mikä sen merkitys on tavallisen ihmisen elämässä? Kuinka voi tulla osalliseksi evankeliumista? Siihen keskitymme tänä aamuna.

 

Jos katsomme Raamatun ihmisiä, jotka ovat kohdanneet evankeliumin, huomaamme yhden yhteisen piirteen: he ovat olleet syntiensä verkossa niin, etteivät ole päässeet siitä pois. Evankeliumeissa mainitaan mm. nainen Sykarin kaivolla. Hänellä oli ollut viisi miestä ja parhaillaan suhde kuudennen kanssa. Hän oli merkitty nainen, jonka kanssa kunnon ihmiset eivät tahtoneet edes keskustella, ja niin hänen täytyi tulla kaivollekin yksin. Hän oli umpikujassa.

 

Voimme viipyä Pietarin lähellä Kalarannassa, missä hän kohtasi Jeesuksen. Hän oli kieltänyt Mestarinsa sinä yönä, jona tämä oli otettu kiinni. Pietari oli itkenyt sen jälkeen katkerasti. Hän oli kokenut syvää häpeää ja epäonnistumista. Itsevarma opetuslapsi oli nähnyt itsensä uudessa valossa, ja se oli nöyryyttävää. Hän oli pettänyt Jeesuksen. Hän oli huonompi ja syyllisempi kaikkia muita.

 

He ja monet muut ovat olleet umpikujassa syntiensä tähden, ilman toivoa, ilman ulospääsyä. He ovat tarvinneet vapauttajaa ja pelastajaa. Itse he eivät ole voineet itseään auttaa.

Jokaisen kohdalla on yksi avainsana umpikujasta pääsemiseksi: Jumalan anteeksianto, jonka Jeesus on tuonut heidän ulottuvilleen. Se on tullut heille niissä sanoissa, jotka Jeesus on puhunut heidän sydämelleen. He ovat uskoneet, mitä Jeesus on sanonut. Se on vapauttanut heidän sydämensä iloon, turvallisuuteen ja toimintaan.

 

Evankeliumi on voima, Jumalan voima. Se vaikuttaa ihmisessä niin, että kuka tahansa, kuinka suuren syyllisyyden alla tahansa, tulee vapautetuksi kuullessaan ja uskoessaan sanoman Jeesuksen kuolemasta meidän sijastamme. Puhe anteeksiannosta ei jää ilmaan. Sillä on perusta, joka kestää elämässä ja kuolemassa.

 

Evankeliumi on voima, joka muuttaa ihmisen. Se ei poista meistä turmelustamme ja pahuuttamme, joka meissä on ollut ihmiskunnan aamusta alkaen. Kuitenkin uusi elämä alkaa sykkiä meissä ja vaikuttaa meissä sitä voimakkaammin, mitä syvemmin elämme todeksi Jumalan armon ja rakkauden. Suhtautumisemme Vapahtajaamme muuttuu, niin myös Jumalaan ja maailmaan, itseemme ja toisiin, syntiin ja Jumalan sanaan, elämään ja iankaikkisuuteen. Kaikki näyttää uudelta. Elämme uudessa todellisuudessa, Jumalan valtakunnassa. Ulkopuoliset eivät voi sitä käsittää. He pilkkaavat ja osoittavat ymmärtämättömyyttä.

 

Sovituksen ja anteeksiannon perusteella eletään Jumalan lapseudessa. Se synnyttää iloa ja kiitosta Jumalalle.

 

Filipin Lyydia, liikenainen, oli Euroopan ensimmäinen nimeltä tunnettu kristitty. Filippiläiset olivat osallisia evankeliumiin "ensi päivästä" lähtien, jolloin Paavali alkoi sitä julistaa. Siitä Paavali kiitti ja ylisti Jumalaa.

Paavalille niin kuin kenelle tahansa kristitylle on ilo kuin nähdä, kuinka ihmiset uskovat evankeliumin saarnan syntiensä anteeksi saamiseksi ja todeta sitä seuraava muutos heidän elämässään?

 

Sitten Paavali jatkaa (1:6): "Luottaen siihen, että Hän, joka on teissä alkanut hyvän työn, on saattava sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä."

Paavali oli ollut Filippissä korkeintaan muutamia viikkoja. Hän oli kuitenkin keskittynyt julistuksessaan kaikkein tärkeimpään. Sitten hänen täytyi jättää ihmiset, jotka olivat tulleet osallisiksi evankeliumista. Hän oli nähnyt Jumalan sanan vaikuttavan voimassaan. Uusi elämä oli versonut ihmisten sydämessä. Miten sille kävisi monien sisäisten ja ulkonaisten paineiden keskellä?

 

Paavali saattoi tehdä työtä rohkealla mielellä vain, koska hän löysi vastauksen tähän ongelmaan. Hän nosti katseensa huolistaan Jumalaan. Jumala itse vastaa työstään.

Jumala oli johdattanut hänet Filippiin. Jumala oli avannut Lyydian sydämen ottamaan vaarin siitä, mitä Paavali ja hänen ystävänsä puhuivat. Jumala oli vapauttanut orjatytön. Voima siihen ei tullut Paavalista. Hän ajatteli vankilaa ja kärsimyksiään ja karskia vanginvartijaa perheineen, joista oli tullut Jeesukseen uskovia yhtenä yönä. Kaiken takana oli suurempi vaikuttaja kuin hän.

 

Monien Raamatun henkilöiden tavoin Paavali oli selvittänyt itselleen, minkälainen Jumala on. Hän ymmärsi, että Jumala on ehdottoman luotettava. Hän ei aloita työtään ihmisissä jättääkseen sen kesken. Ei, hän suorittaa sen loppuun asti. Jumala ei ole niin kuin ihmiset, jotka väsyvät ja pettävät ja heittävät kesken aloittamansa pyrkimykset, kun kohtaavat vastuksia tai joutuvat näkemään vaivaa, ehkä kärsimäänkin.

Mikään ei ole lopulta ihmisen varassa vaan Jumalan. Kuinka evankeliumi muuten olisi levinnyt? Ihmiset voivat tehdä toisista vain käännynnäisiä, eivät muuttaa kenenkään sydäntä. Kuinka pieni Jeesukseen uskovien joukko olisi voinut kiidättää sanoman maasta toiseen, ellei Jumala itse olisi tehnyt varsinaista työtä?

 

Paavalilla on perusteita sanoa filippiläisille ja myös meille: "Luottaen siihen, että Hän, joka on teissä alkanut hyvän työn, on saattava sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä."

 

Ilo Jumalan johdatuksesta
1.11.01

 

Hyvää torstaiaamua. Tällä ja ensi viikolla käsittelemme Paavalin kirjettä Filippiläisille, jota sanotaan ilon kirjeeksi. Erikoista on, että hän kirjoitti ilon kirjeensä vankilasta, missä hän oli Jeesuksen nimen tähden.

 

Paavali kirjoittaa (1:12) "Veljet, minä tahdon teidän tietävän, että se, mitä minulle on tapahtunut, onkin koitunut evankeliumin menestykseksi."

Kun Paavalin kirjettä aikanaan luettiin filippiläisille, he varmaan koko ajan odottivat, että Paavali kertoisi, mitä hänelle kuului. Hänen ystävänsä olivat olleet huolissaan hänestä, kun olivat ajatelleet hänen olosuhteitaan vankina. Ilmeisesti heillä oli myös pelkoa hänen tulevaisuudestaan. Se näkyy Paavalin vastauksesta heille.

 

Paavali tahtoi Epafrodituksen, kirjeen tuojan välityksellä lähettää filippiläisille viestin, ettei ollut mitään syytä olla hänen tähtensä levoton tai murheellinen.

Paavali oli kyllä vangittuna Roomassa, ollut jo lähes kaksi vuotta. Sitä ennen hän oli ollut kaksi vuotta vankina Kesareassa Juudeassa. Juutalaiset olivat siellä tehneet häntä vastaan salaliiton saadakseen hänet surmatuksi. Hän oli heille vaarallinen vihollinen, koska hän oli voimakas Nasaretilaisen julistaja, joka Kirjoituksista osoitti, että Jeesus oli luvattu Messias. Säästääkseen henkensä hän oli vedonnut keisariin. Se oli hänen oikeutensa Rooman kansalaisena.

 

Merkillistä kuitenkin on, ettei hän missään vaiheessa valita. Hän ei kirjoita filippiläisille - joille hän oli avoimempi kuin muille - yhtään katkeraa sanaa, ei ainuttakaan epätoivoista, masentunutta tai turhautunutta ilmausta.

Jo ennen vankilavuosiaan hän oli joutunut kokemaan lähes sietämättömiä kärsimyksiä lähetysmatkoillaan. Hän kirjoittaa niistä korinttilaisille: "Minua on ruoskittu ylen paljon, monesti olen ollut kuolemanvaarassa. Juutalaisilta olen viidesti saanut 40 ruoskaniskua, yhtä vaille. Kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen ajelehtinut meressä. Olen matkoilla ollut usein vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa muihin kansoihin kuuluvien puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valeveljien keskellä."

 

Olen aina ihmetellyt, mihin Paavalin asenne oikein perustui. Hän ei suinkaan ollut mikään yli-ihminen. Hänellä näyttää kaiken keskellä olleen luottamus Jumalaan ja hänen johdatukseensa. - Voivatko ihmiset, jotka elävät kaksituhatta vuotta Paavalin jälkeen kokea samoin?

Jokaisella meistä on omat vankilamme: sairautemme, työttömyytemme tai liian raskas työtaakkamme, taloudellinen ahdinkomme, elämä alkoholistipuolison tai -lasten keskellä, väkivallan tai kovien sanojen paineessa, hylättynä, työttömänä. Vaikeuksissamme näemme oman pienuutemme ja rajallisuutemme selvemmin kuin koskaan muulloin. Vastoinkäymiset koettelevat ja nöyryyttävät meitä. Tämän elämän läpi ei kuitenkaan voi päästä niin, että kaikki menisi mielemme mukaan.

 

Ahdistuksessamme sydämestämme nousee monia kysymyksiä. Miksi rakkauden Jumala sallii minulle näin paljon vaikeuksia? Miksi hän ei kuule rukouksiani? Miksi hän ei auta?

Kapinoimme ja katkeroidumme, masennumme ja väsymme. Koemme, ettemme jaksa enää yhtään eteenpäin. Pyydämme esirukouksia. Huudamme apua niiltä ihmisiltä, joihin meillä on sellainen sydämen silta, että voimme purkaa heille mieltämme ja taakkojamme.

Paavali löysi aihetta iloon yksinkertaisista ulkonaisista asioista: Hän kirjoitti iloitsevansa siitä, että vankila tarjosi hänelle mahdollisuuden evankeliumin julistamiseen sellaisille ihmisille, joita hän ei olisi muuten voinut tavoittaa. Hän iloitsi asiansa saamasta julkisuudesta, sillä sekin koitui evankeliumin menestykseksi. Kristityt olivat saaneet uutta rohkeutta, kun olivat nähneet hänenkin kestävän. Hän iloitsi jopa niistäkin, jotka julistivat evankeliumia kateellisina hänelle.

 

Mistä Paavali ammensi voimansa, niin että hän voi jopa iloita kaiken sen keskellä, mitä hänelle tapahtui? Kuinka sellainen elämänasenne on mahdollinen yhdellekään kuolevaiselle? Hän itse antaa meille vastauksen: evankeliumi oli vallannut hänet. Toisin sanoen Jumalan rakkaus oli tullut hänelle todelliseksi. Hän uskoi sen. Hän eli siitä.

Paavali oli ehdottoman varma Jumalan rakkaudesta. Siinä oli hänen kristillinen elämänfilosofiansa. Siksi hän voi kirjoittaa roomalaisille: "Minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva, eivät voimat, ei korkeus, ei syvyys eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."

 

Olennaista ei sittenkään ole se, mitä meille tapahtuu vaan meidän asenteemme. Koska Paavali oli vakuuttunut Jumalan rakkaudesta, hän voi kirjoittaa: "Me tiedämme, että Jumala vaikuttaa kaiken niiden parhaaksi, jotka häntä rakastavat, niiden, jotka ovat kutsuttuja hänen suunnitelmansa mukaan." Paavali uskoi, että Jumala oli kaiken takana. Häntä kantoi luottamus Jumalaan.


Jokainen meistä käy läpi omat kasvukipunsa myös kristittynä. Meistä ei koskaan tule paavaleita. Voimme kuitenkin kasvaa Jumalan rakkauden tuntemisessa ja vahvistua uskossa ja luottamuksessa häneen.

 

Kristus kaikki kaikessa
2.11.01

 

Hyvää perjantaiaamua. Tällä ja ensi viikolla käsittelemme Paavalin kirjettä Filippiläisille, jota sanotaan ilon kirjeeksi. Sen Paavali kirjoitti oltuaan lähes neljä vuotta vankeudessa Jeesuksen tähden.

 

Jeesus Kristus oli Paavalin elämässä niin merkittävällä sijalla, että hän voi sanoa (1:21): " Sillä elämä on minulle Kristus."

Oikeudenkäynti Paavalia vastaan oli vasta alkanut. Lopputulos oli epävarma. Seurakunta rukoili hänen puolestaan, ja Jumala on rukouksia kuuleva Isä. Jeesus oli luvannut Pyhän Hengen uskovaistensa avuksi tällaisiinkin tilanteisiin. Hän luotti siihen. "Kun he vetävät teitä oikeusistuimiin, älkää huolehtiko siitä, miten tai mitä puhuisitte. Teille näet annetaan sillä hetkellä, mitä teidän on sanottava. Ettehän te itse ole puhumassa, vaan teidän Isänne Henki puhuu teissä", oli Jeesus sanonut. Lupaus oli toiminut, kun Paavali oli monet kerrat joutunut oikeuksien eteen. Jumala ei jättäisi häntä nytkään.

Paavalin ajatukset, toiveet ja ponnistelut eivät kuitenkaan keskittyneet henkiinjäämiseen. Hän ei rukoillut jatkoaikaa.

 

Paavalin asenne tuntuu merkilliseltä, sillä yleensä ihmiset pitävät kiinni elämästä, usein jopa kouristuksenomaisesti. Paavalille oli hänen omien sanojensa mukaan merkittävintä, että Kristus tulisi ylistetyksi hänen ruumiissaan kaikella rohkeudella. Se tapahtuisi yhtä hyvin, jäisi hän henkiin tai kuolisi. Pyhä Henki ei häntä pettäisi. Hänen harras odotuksensa ja toivonsa perustui siihen.

 

Paavali ei tiennyt, kumman valitsisi: elämän vai kuoleman. Hän ei näytä ajatelleen, että hänellä oli vain tämä yksi lyhyt elämä, josta pitäisi saada kaikki mahdollinen irti. Hänelle ei ilmeisesti ollut merkittävää, mitä häneltä tässä maailmassa mahdollisesti jäisi saamatta tai kokematta, jos hän jo silloin kuolisi.

 

Paavalin ajattelu näyttää niin yksipuolisen hengelliseltä, että monet hänen aikalaisensa varmastikin hymähtivät hänelle säälivästi samoin kuin monet nykyajankin ihmiset.

Hänellä oli jatkoaikaa ajatellen vain yksi kannustin: hän voisi vielä tehdä lähetystyötä. Hän ajatteli, että nuorten seurakuntien tähden Jumala tahtoi hänen pysyvän hengissä. Hän oli varma, että hänen elämänsä auttaisi kristittyjä edistymään uskossaan. Siten he voisivat ylistää Jumalaa yhä enemmän ja kerskata Paavalista, ennen muuta miehenä, joka oli Kristuksessa ja eli ja toimi sen mukaan heidän hyväkseen.

 

Jos Paavali olisi ajatellut vain itseään, hän olisi sanojensa mukaan mieluummin kuollut kuin jäänyt henkiin. Hänellä oli siihen voimakas motiivi: hän olisi silloin saanut olla Kristuksen kanssa, ja se olisi ollut hänelle mieluisampaa kuin elämä.

Paavalilla ei ollut masennusta tai itsetuhon ajatuksia, hän ei puhunut kuolemasta itsesäälin vallassa tai paetakseen velvollisuuksia ja kärsimyksiä. Hän rakasti Jeesusta ja tahtoi olla hänen kanssaan.

 

Paavali toteaa yksinkertaisesti, ilman minkäänlaista ylihengellisyyttä: "Elämä on minulle Kristus" (1:21).

Näyttää siltä, että suuri osa ihmisistä vain elää. He ovat ikään kuin veneessä, jota virta vie. He eivät ajattele, miksi he elävät tai mikä on heidän elämänsä päämäärää. He vain ottavat päivistä ja hetkistä sen minkä saavat. Paavali ei suhtautunut elämäänsä niin. Hän oli selvittänyt itselleen oman elämänsä sisällön, tarkoituksen ja päämäärän.

Paavali oli Kristuksen voittama mies. Hän itse ilmaisee sen sanomalla: "Kristus Jeesus on voittanut minut." Hänestä oli tullut Jeesuksen Kristuksen seuraaja ja palvelija.

Paavali puhuu henkilökohtaisesta suhteestaan Jeesukseen avoimesti ja yksinkertaisen vakuuttavasti. Hän paljastaa meille sisimpänsä, avaa sen, mikä oli hänelle merkittävintä elämässä.

 

Hänen sydämessään oli ilo. Se ei ollut vain häilyvää tunnetta, vaan perustui tietyn persoonan, Jeesuksen Kristuksen tuntemiseen, ei vain ulkonaiseen, pinnalliseen tietoon hänestä, vaan syvään yhteyteen hänen kanssaan. Paavali oli kohdannut Jeesuksen Damaskokseen menevällä tiellä, ja hänestä, Jeesuksen vainoojasta, oli tullut Jeesukseen uskova mies. Hänen uskonsa oli saanut vahvistusta, kun hän oli tutkinut Jeesuksen opetuslasten puheita ja Vanhan testamentin kirjoituksia Jeesuksesta.

 

Paavali ei ollut mikään pehmo tai tunteilija. Jos elämä oli hänelle Kristus, ei siinä ollut mitään romanttista tai idealistista vouhotusta, ei elämänpakoa tai syrjään vetäytyvää haaveilua. Hän oli kaksin jaloin kiinni maassa, eli ihmisten keskellä tiiviissä työntouhussa. Lahjakas mies pani kaikki likoon Jeesuksen tähden.

 

Kun Paavalia katsoo Filippiläiskirjeen valossa, häkeltyy. Nykyajan kristitty kysyy ihmetellen: voiko näinkin elää kristittynä? Onko tällainen Jeesus-keskeisyys mahdollista?

Luultavasti monia pelottaa pelkkä ajatus, että Jeesus hallitsisi koko elämää. Tosin silloin tällöin kuulee jonkun rukoilevan, että Jumala ottaisi hänen elämänsä kokonaan omakseen ja käyttöönsä. Miksi kuitenkin joka puolesta kuuluu valitusta ja nurinaa heti, kun tapahtuu jotakin epämieluisaa? Liekö meillä sellainen odotus, että Jeesuksen seura on pelkkää päivänpaistetta. Paavali ei kyllä annan aihetta sellaisiin luuloihin.

 

Paavalin todistus haastaa meidät miettimään, millainen asema Kristuksella on meidän elämässämme? Se on meille testi, vaikea testi. Kysymys ei ole luonteestamme tai taustastamme, vaan suhteestamme Jeesukseen. Olennaista ei ole, minkälaisessa työssä tai yhteiskunnallisessa asemassa olemme, vaan siitä, minkälainen asema Jeesuksella on meidän elämässämme.

 

Oman hurskauden kuolinlaulu
5.11.01

 

Nuoruudessaan Paavali oli lähtenyt Vähästä Aasiasta opiskelemaan Jerusalemiin tullakseen juutalaiseksi rabbiksi. Hän oli liittynyt ankarimpaan juutalaiseen ryhmään, fariseuksiin, sillä hän tahtoi seurata Jumalan tahtoa kaikessa elämässään. Hän onnistuikin siinä omasta mielestään hyvin. Hän kirjoittaa 3:4-6: "Minulla on kyllä, mihin luottaa ihmisenäkin. Jos joku luulee voivansa luottaa itseensä ihmisenä, minä voin vielä enemmän. Olenhan ympärileikattu kahdeksan päivän iässä ja kuulun Israelin kansaan, Benjaminin heimoon, olen synnynnäinen hebrealainen, suhteessa lakiin fariseus, intoon nähden seurakunnan vainooja, lain vanhurskaudessa nuhteeton."

 

Jos hurskautta mitattiin Mooseksen lain noudattamisella, hän oli juutalaista huippua, ja hän oli tietoinen siitä. Jos tarkasteltiin intoa Jumalan palvelijana, kuka voi olla hänen vertaisensa? Hän meni niin pitkälle, että vainosi Jeesukseen uskovia. Hän oli valmis matkustamaan siinä tarkoituksessa Damaskokseen asti. Hän uskoi sillä tavoin tekevänsä mieliksi Jumalalle.

Hän oli ajatellut, että oli mahdollista elää niin, että täytti lain kaikki vaatimukset. Hän sanoo olleensa lain vanhurskaudessa nuhteeton. Hän oli elänyt niin, että hän uskoi Jumalankin hyväksyvän hänen hurskautensa. Hän oli varma, että Jumala julisti hänet syyttömäksi istuimensa edessä niin kuin tuomari syytetyn oikeudessa - koska hän oli syytön!

Paavali ei tarvinnut armoa. Hän vihasi puhetta rististä ja ristiinnaulitun opista, jossa oli keskeisenä syntien sovitus ja anteeksianto - kunnes Jumala tarttui häneen.

 

Paavali ei liene ainoa, jolla on ollut suuret luulot itsestään ja hurskaudestaan. Kokeneet sielunhoitajat sanovat, että ihminen "herää" yleensä kaksi kertaa: ensin jumaliseksi, sitten syntiseksi. Ensin pyrimme muuttamaan tapojamme, jolloin meillä voi vielä olla suuret luulot itsestämme. Vähitellen on astuttava alemmas ja todettava lopulta, ettei voi voittaa edes yhtä syntiä. Tapojaan ja asenteitaan voi ehkä korjata, mutta ei muuttaa sydäntään, sisintään.

Lukiossa minulla oli matematiikan opettaja, joka kysyi mielellään siltäkin oppilaalta, joka ei viitannut. Siinä sai seistä nolona käytävällä, kun ei tiennyt mitä vastata. Sitten hän sanoi: "Katsotaanpas, onko sinulla kumppaneita." Se merkitsi, että kaikkien, jotka eivät osanneet vastata, oli noustava ylös.

 

Fariseus Paavalilla taitaa olla paljon kumppaneita. Ei ole harvinaista, että joku sanoo tähän tapaan: "Minä olen rehellisellä työllä elättänyt perheeni ja kasvattanut lapseni. Jos minä en taivaaseen pääse, kuka sinne sitten pääsee?" Ihmisen luonnollinen järki sanoo, että kunnon kansalaisen elämän pitäisi riittää taivaan portillakin. Niin ajattelivat juutalaiset, niin Paavali ennen kääntymistään, niin valtaosa kastettuja kristittyjäkin kautta vuosisatojen.

Vaikka joku on päässyt tuntemaan Jumalan armon, silti yhä uudelleen putoaa tähän samaan, vanhaan kuoppaan. Milloin jonkun elämää hallitsevat käskyt tai muilta opitut ja muiden vaatimat tavat, milloin joku pitää itseään erinomaisena, koska toimii aktiivisesti seurakunnassa. Kullakin lienee kiusaus verrata itseään muihin ja yllättävän usein nostamme itsemme toisten yläpuolelle. Miten juuri oma hurskaus tuntuukin parhaalta, jopa ainoalta oikealta?

 

Ei myöskään liene harvinaista pitää hurskautena tai ainakin hyveinä oman luonteensa hyviä puolia tai näkemystensä avaruutta - tai suppeutta. Joku nousee tietystä herätysliikkeestä tai hurskaasta kodista. Sekin antaa turvallisuutta, kun punnitsee omaa hengellisyyttään.

Aina tuntuu siltä, että jotain hyvää pitää olla Jumalalle tuotavana - ja usein jotain löytyykin. Armokin tuntuu paljon helpommalta uskoa, kun kokee olevansa onnistunut edes jollain lailla ihmisenä ja kristittynä. Onko se silloin mitään todellista armoa, on toinen asia.

Jeesuksen kohtaaminen merkitsi käännettä Paavalin elämässä. Hän kirjoittaa: "Mikä minulle oli voitto, sitä kuitenkin Kristuksen tähden pidän tappiona. Minä pidän sitä kaikkea todella tappiona tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, Herrani, tuntemisen rinnalla. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken ja pidän sitä roskana, että voittaisin omakseni Kristuksen." (3:7-8.)

 

Paavali ajatteli kaikkia niitä ansioita, joita hänellä oli syntyperänsä, opintojensa, nuhteettomuutensa ja intonsa tähden. Se kaikki oli menettänyt hohtonsa. Mitä hän oli kiivaasti tavoitellut, oli tullut arvottomaksi ja vieläkin pahempaa: oli syntiä Jumalan edessä.

Niinpä Paavali katsoessaan menneisyyteensä hurskaana fariseuksena, joka tahtoi palavasti palvella Jumalaa, kirjoittaa Timoteukselle: "Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta - - että hän on asettanut minut palvelukseensa, vaikka olin ollut herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä... Tämä sana on varma ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin."

 

On ymmärrettävää, että ihminen tekee parannuksen synneistään: katuu niitä ja uskoo ne Jeesuksen tähden anteeksi. Entä kun syntilistaan kuuluvat myös hyvät tekomme ja kaikki oma hurskautemme, jota olemme tottuneet arvostamaan: korkea moraalimme, kymmenen käskyn kunnioitus elämässämme, aktiivisuutemme Jumalan valtakunnan työssä, hartauselämämme, hyvät kristilliset tapamme? Siitähän Paavalin kohdalla lopulta oli kysymys.

 

Evankeliumi edellyttää, että ihmisen on pelastuttava, ei vain näkyvistä synneistään, vaan myös "hyvistä teoistaan", niistä, joita Raamattu sanoo "lain teoiksi". Niillä tarkoitetaan parasta, mitä ihminen saa aikaan ilman sisäistä muutosta, ilman evankeliumia.

 

Mikä aiheutti Paavalin ajattelussa näin suuren muutoksen? Siitä puhutaan huomen aamuna.

 

Uskosta vanhurskas
6.11.01

 

Hyvää tiistaiaamua.

 

Tällä viikolla käsitellään Paavalin kirjettä filippiläisille, joka on syystä sanottu ilon kirjeeksi. Tämän päivän aiheessa tulee esille hänen ilonsa syvin syy: Jeesuksen sisäinen tunteminen.

Kun Paavalin oma hurskaus murtui, hän kirjoitti: (3:8.) "Minä pidän sitä kaikkea todella tappiona tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, Herrani, tuntemisen rinnalla. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken ja pidän sitä roskana, että voittaisin omakseni Kristuksen."

Paavalin entinen hurskaus, joka oli ollut hänen ylpeytensä aihe, oli menettänyt kaiken hohtonsa. Hän oli kulkenut käskyjen noudattamisen tietä niin tosissaan kuin ihminen voi ja nähnyt, ettei ihminen sillä tiellä tule luuloistaan huolimatta sellaiseksi kuin Jumalan tahtoo. Hänestä oli tullut syntinen ihminen toisten syntisten rinnalle. Hän, joka oli luullut olevansa täydellisen hurskas, näki itsensä hengellisesti kuolleeksi. Se oli seurausta Jumalan työstä hänessä ja hänen elämässään.

 

Paavali tarvitsi Jeesusta Kristusta ja sitä vanhurskautta, jonka Jeesus yksin voi hänelle lahjoittaa. Hän kirjoittaa:

"9. Syvin haluni on, että minun havaittaisiin olevan Hänessä - Jeesuksessa - ja omistavan, ei omaa laista tulevaa vanhurskautta, vaan sen, joka tulee uskon kautta Kristukseen, vanhurskauden, joka tulee Jumalalta uskolle."

Jos olemme nähneet oman sisimpämme Jumalan sanan valossa, tajuamme jotakin synneistämme ja syyllisyydestämme Jumalan edessä. Emme kuitenkaan pysty tiedostamaan tai muistamaan synneistämme kuin pienen murto-osan. Sydämemme on kuin meri. Näemme vain kimaltavan pinnan, ehkä joskus muutaman roskan tai öljy- tai sinilevälautan keinuvan aalloilla. Meren saastuneisuuden voimme vain uskoa sen perusteella, mitä tutkijat sanovat. Sisimpämme todellisen saastuneisuuden uskomme Jumalan sanan perusteella.

 

Emme myöskään koskaan pysty tunnustamaan kaikkea. Lopulta ihmisen on pantava käsi suulleen, sillä sanat loppuvat. Ehkä on vain huudettava Jumalan puoleen sen publikaanin tavoin, joka sanoi: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.

Jumalan edessä ylpeä ihminen nöyrtyy, ei vain syntiseksi, vaan kadotetuksi syntiseksi. Siinä hän pyytää ja anoo armoa ja anteeksiantoa koko elämäänsä ja sisimpäänsä.

Mitä Jumala tekee? Raamattu kuvaa sitä oikeustermein. Armoa anova ihminen seisoo Suuren Tuomarin edessä. Sillä paikalla jokainen meistä tietää, että ansaitsee rangaistuksen. Mitä voimakkaammin koemme syntimme, sitä kauhistavammalta tuntuu Jumalan tuomio siinä hetkessä.

 

On maailman ihmeellisin asia kuulla silloin sanat: "Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Mene rauhaan." Kuulemme ne kirkossa, kun pappi julistaa seurakunnalle synninpäästön, ehtoollispöydässä, kun meille henkilökohtaisesti sanotaan: "Sinun puolestasi annettu - - sinun puolestasi vuodatettu." Voimme kuulla vapauttavat sanat, kun luemme Raamattua tai jotakin hengellistä kirjaa. Ystävämme voi lausua ne meille synninpäästön sanana. Voimme kuulla ne juuri nyt. Jumala sanoo: "Tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranväriset, ne tulevat valkeiksi kuin villa."

 

Raamattu vakuuttaa: "Herra heitti Jeesuksen päälle kaikkien meidän syntivelkamme." Jeesuksen päällä oli kaikki se, millaisia me olemme, koko persoonamme, luonteemme, tapamme. Kaikki se, mitä häpeämme, mitä pelkäämme kertoa kenellekään. Jeesus kantoi kaiken sen, mitä olemme tehneet ja senkin, minkä rakkaudettomuudessamme olemme jättäneet tekemättä.

 

Anteeksianto on Jumalan lahja, joka tulee osaksemme Jeesuksen tähden. Siksi se on varma. Jos vaadittaisiin jotain vastineeksi, jäisimme aina epävarmuuteen, oli sitten kysymys katumuksemme syvyydestä, syntiemme tunnustuksen täydellisyydestä tai elämämme muuttumisesta. Anteeksianto ei perustu millään tavalla meihin, ei siihen, mitä sillä hetkellä tai jälkikäteen koemme tai tunnemme, ei lupauksiimme tai päätöksiimme, ei edes mahdolliseen muuttumiseemme paremmaksi. Se on Jumalan sydämen armoa.

Kun Jumala antaa anteeksi, kaikki on poissa, mikä on meitä syyttänyt, sekin, mitä emme edes tiedosta tai muista. Hän "puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä".

Vanhurskaus eli syyttömyys, täydellinen puhtaus, Jumalalle kelpaavuus, ei tule meistä, ei milloinkaan. Se tulee ulkopuoleltamme, Jumalalta, uskolle.

 

Jumala ei tee meitä vanhurskaiksi niin, että meidän luontomme muuttuisi toiseksi, vaan hän julistaa meidät vanhurskaiksi. Olemme edelleen syntiset, mutta meidän syntiämme ei lueta syyksemme, koska Jeesus on jo kuollut sen tähden.

Vanhurskaus annetaan täydellisenä. Se on kertakaikkinen lahja Jumalalta, ei ihmisen teko tai ansio, ei myös mikään ihmisessä tapahtuva prosessi. Se perustuu Jumalan sanaan ja lupaukseen, johon ihminen ei voi lisätä mitään, jonka voi vain yksinkertaisesti uskoa.

Paavalin syvin halu oli omistaa se vanhurskaus, joka tulee Jumalalta ja joka niin ollen on myös riittävä, kaiken kattava. Ja hän sai sen. Sinäkin saat.

 

Kiitos Jeesus, että sanot: " Tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme. Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranväriset, ne tulevat valkeiksi kuin villa."

 

Kohti päämäärää
7.11.01

 

Hyvää keskiviikkoaamua.

 

Tutkimme tällä viikolla Paavalin kirjettä filippiläisille. Sen leimallisin piirre on ilo, vaikka Paavali kirjoittaa sitä vankilasta. Sitä kuvastaa tämänkin aamun teema: kohti voittopalkintoa. Paavali kirjoittaa:

"Ei niin, että olisin sen jo saavuttanut tai että olisin jo tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että voittaisin sen omakseni, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut."(3:12.)

Paavali oli vanhurskas Jeesuksessa. Hän oli puhdas ja pyhä, ilman vajavaisuutta ja syntiä - sellainen kuin Jeesus on. Voiko näin sanoa kenestäkään ihmisestä? Raamatun mukaan se on tosiasia jokaisesta, joka on saanut syntinsä anteeksi. Se ei ole ihmisen omaa täydellisyyttä. Se on kaikki Kristuksen, mutta hän on lahjoittanut sen meille. Siksi meille kuuluu Raamatun riemullinen sanoma: "Mitään kadotustuomiota ei siis ole niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa."

 

Muistan kuinka vuosia uskossa ollut ystäväni iloitsi juuri tästä Jumalan lupauksesta. Kaikki Jeesuksessa! Ei turvattomuutta. Ei kadotustuomiota.

 

Minkälainen ilo mahtaa olla Jumalalla, joka katsoo lapsiaan, jotka ovat hänen Pojassaan?

Kun katsomme itseemme, kaikki täydellisyys häipyy silmistämme. Syntisyytemme on jäljellä. Ehkä kuvittelimme, että pääsimme siitä irti, kun suuri ilo valtasi mielen ja kun Kristus täytti sydämen. Arki koitti ja todellisuus paljastui. Olemme edelleen syntiset. Kristuksessa vanhurskaat Isän edessä, itsessämme syntiset maan päällä. Olemme samalla kertaa vanhurskaat ja syntiset. Jos emme ymmärrä tätä totuutta, ilo uskonelämästämme katoaa.

Jotain merkittävää meissä kuitenkin on tapahtunut. Raamattu sanoo: "Jos siis joku on Kristuksessa, hän on uusi luomus. Vanha on kadonnut, ja uusi on tullut tilalle." Paavali puhuu myös "sisäisestä ihmisestämme" ja "uudesta ihmisestämme".

 

Uskovassa ihmisessä on uusi elämä. Hänessä asuu Pyhä Henki. Hänen vanha turmeltunut luontonsa on kuitenkin edelleen jäljellä. Uusi ja vanha elävät rinnan, mutta eivät sovussa ja rauhassa. Niiden välillä on alituinen riita ja ristiriita. "Sillä turmeltunut luonto himoitsee Henkeä vastaan ja Henki turmeltunutta luontoa vastaan. Nämä ovat toisiaan vastaan, ettette tekisi mitä tahtoisitte."

 

Se ei merkinnyt, että Paavali olisi jäänyt polkemaan paikalleen ja tyytynyt vain toteamaan, ettei sen kummemmaksi tulisikaan. Hän ei ollut tullut täydelliseksi arjen todellisuudessa, mutta hän riensi sitä kohti. Hän kirjoittaa: "Ei niin, että olisin sen jo saavuttanut tai että olisin jo tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että voittaisin sen omakseni, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut."

 

Ei ollut kysymys Paavalin omasta ponnistelusta, vaan Jeesuksen työstä hänessä. Jeesus Kristus oli voittanut hänet. Jeesus oli näyttänyt hänelle synnin ja vanhurskauden. Jeesus oli osoittanut Paavalille sen voiman, joka oli hänen kuolemassaan ja ylösnousemisessaan, kirkastanut itsensä hänen sydämelleen, täyttänyt hänen elämänsä.

 

Uskossa ei ole kysymys harrastuksesta, johon voi suhtautua mieltymyksensä mukaan. Usko ei ole kuin käsilaukku tai salkku, jonka voi ottaa mukaan tai jättää tietyissä tilanteissa kotiin. Se koskettaa ihmistä syvältä: järkeämme, tahtoamme ja tavalla tai toisella myös tunteitamme. Onhan kysymys niin suuresta tapahtumasta, että sitä verrataan syntymiseen.

Kristuksen voittama Paavali vakuutti: "Veljet, minä en vielä ajattele sitä voittaneeni. Yhden minä kuitenkin teen: unohtaen takana olevan ja kurottautuen edessä olevaa kohti minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on kutsunut minut taivaallisella kutsumuksella Kristuksessa Jeesuksessa." (3:13-14.)

 

Paavali näki silmissään urheilukilpailut. Jokaisella kilpailijalla on mielessään palkinto. Se on aivan kuin heidän edessään, vaikka he eivät näe sitä. Sitä he tavoittelevat. Kilpaillessa ei pidä ajatellakaan muuta. On keskityttävä tavoitteeseen ja pyrittävä siihen kaikin voimin.

Paavalikin kurottautuu kohti voittopalkintoa. Hän ei ollut sitä vielä saavuttanut. Se oli edessäpäin. Hän oli kuin kilpailija, joka keskittyy tavoitteeseensa. Hän tahtoi jättää mielestään kaiken, mikä oli takanapäin. Se ei ollut poispyyhkäisty. Se on olemassa, mutta hän ei antanut sen vaikuttaa juoksuunsa. Hän ei keskittynyt siihen.

 

Jokaisella Jumalan tien kulkijalla on oma menneisyytensä, joka tulee yhä uudelleen mieleen. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Paavali ei kuitenkaan keskittynyt menneeseen vaan tulevaan. Kyllä monet asiat hänenkin mieleensä tulivat, mikä näkyy hänen kirjeistään, mutta ne eivät hallinneet häntä.

 

Jumala ei tahdo meidän ajattelevan sitä, mikä on takana. Meidän ei tarvitse kiusata itseämme menneellä, jonka Jumala on antanut anteeksi. Mennyt on pyyhitty pois. Unohtaen takana olevan ja kurottautuen edessä olevaa kohti mekin riennämme kohti päämäärää, kaikkien aikojen palkintoa. Siitä puhutaan enemmän huomenaamuna.

 

Päämääränä taivas
8.11.01

 

Hyvää torstaiaamua

 

Paavali kirjoittaa filippiläisille sykähdyttävän, sydäntä virvoittavan uutisen 3:20: "Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa."

 

Kristityllä on toivo, iankaikkisen elämän toivo, taivastoivo. Edessä on voittopalkinto.

Raamattu ei anna meille valokuvaa taivaasta, ainoastaan maalauksen ja senkin luonnoksena. Monia salaisuuksia jää. Silti kuva on riittävä, jotta sen voi hahmottaa ja käsittää ainakin aavistuksenomaisesti, mitä Jumala on varannut omilleen.

 

Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan. Se sanotaan useamman kerran sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Millainen on uusi, voimme vain aavistella. Jotenkin se on niin kuin vanha ja kuitenkin toisenlainen. Lunastaessaan ihmiset lopullisesti Jumala lunastaa myös luomakunnan katoavaisuudesta täydellisyyteen.

 

Siellä uudessa maassa Jumala on itse ihmisten keskellä. "Siellä on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä. He näkevät hänen kasvonsa, ja hänen nimensä on heidän otsassaan. Yötä ei enää ole oleva. He eivät tarvitse lampun valoa eivätkä auringon valoa, sillä Herra Jumala valaisee heitä." Näin kirjoittaa apostoli Johannes Raamatun viimeisessä luvussa.

 

Jumalan rakkaus kuvataan silmiemme eteen herkimmällä mahdollisella tavalla: "Hän on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, ei murhetta, ei parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."

Kyyneleitämme pyyhkii vain kaikkein läheisin ihminen. Ensimmäisenä ajattelemme äitiä, joka hellästi kuivaa pienen poskia. Rakastunut ihminen suukottaa kyyneleet rakkaansa silmistä. Entä muulloin? Onko enää ketään, joka sen tekisi? Jääkö ihminen aikuisuudessaan ja kovettuneisuudessaan yksin ainoastaan ikävöimään sitä rakkautta, joka tulee niin lähelle, niin todelliseksi, että myötäelää tuskan ja murheen hetket?

Jumala kumartuu ihmisen puoleen ja pyyhkii kaikki kyyneleet hänen silmistään. Jumala rakastaa pohjattomasti. Hän kumartuu ihmisen puoleen. Hän pyyhkii kaikki kyyneleet, kaikki! Niitä on jokaisella, niilläkin, jotka kätkevät kyyneleensä, eivät vain muilta vaan myös itseltään. Sydän voi olla kyynelten juovittama ja kipeä, vaikka silmät pysyvät kuivina. Jumala pyyhkii kaiken pois.

 

Ei ole enää surua menetysten tähden. Kukaan ei enää kuole. Ei ole itkua ruumiin tuskissa. Taudit ovat takana. Ruumiimmekin on uusi. Kaikki vajavuus on poissa. Ei ole kärsimystä, koska ei ole syntiä.

On ihmeellistä elää ilman syntiä. Ei ole katkeruutta tai kaunaa, ei vihaa tai riitaa, ei sotaa tai kidutusta. Kukaan ei ole yksinäinen. Ei tarvitse enää kokea hylätyksi tulemista.

Iankaikkiseen elämään kukaan ei pääse synteineen. Ne on pyyhitty pois ennen rajan ylitystä. "Mitään epäpyhää, ketään kauhistusten tekijää tai valehtelijaa ei sinne pääse, vaan ainoastaan ne, jotka on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan" (Ilm.21:27).

 

Ihminen on siellä Jumalan kuva sellaisena kuin Jumala hänet alun pitäen tarkoitti heijastaen Jumalan sisäisiä ominaisuuksia. Niitä sanotaan Raamatussa myös Hengen tai uskon hedelmäksi. Täälläkin sitä näkyy Jumalan lapsissa, mutta aina vain rajoitetussa määrin. Siellä se kukoistaa. "Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.", kirjoittaa apostoli Johannes. Silloin olemme täynnä rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, sävyisyyttä, itsemme hillitsemistä - jos enää kärsivällisyyttä tai itsehillintää tarvitaankaan!

 

Taivaassa vallitsee rakkaus, jumalallinen rakkaus. Enää ei olla riippuvaisia äidintunteista tai eroksen kiihkosta. Rakkaus kumpuaa sisältämme ilman itsekkäitä motiiveja tai odotuksia. Se vain pulppuaa kuin lähde, lakkaamatta. Pyhä Henki täyttää kaiken.

Nuoruudessani hoettiin usein, että taivas on oopiumia kansalle. Taivaan ajattelemista pidettiin pakona elämästä. Vähitellen on käynyt niin, että taivas on siirtynyt johonkin utuiseen hämärään. Siitä ei puhuta kuin ehkä hiukan anteeksi pyydellen.

 

Taivas on Raamatun mukaan todellisuus, jota Jumalan kansa odottaa ja johon se valmistautuu. Paavalille kuolema oli voitto, ja siihen yhtyy jokainen Jeesukseen uskova. Meillä on elävä taivastoivo.

 

Paavali jatkaa Fil. 3:20: "Sieltä me odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi."

Elävä seurakunta odottaa Jeesuksen paluuta takaisin maan päälle noutamaan omiaan.

Jeesus puhui monta vertausta matkalle lähteneestä kuninkaasta tai kuninkaanpojasta, hänen paluustaan valtakuntaansa tai hänen häistään. Hän puhui itsestään, vaikka kuulijat tuskin sitä silloin ymmärsivät.

 

Enkelit sanoivat opetuslapsille, jotka katselivat taivaalle Jeesuksen hävitessä heidän näkyvistään: "Galilean miehet, mitä te seisotte ja katselette taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä taivaaseen, on tuleva samalla tavalla kuin te näitte hänen taivaaseen menevän." He uskoivat.

Kerran se päivä tulee, lopulta kuin varas yöllä. Jeesus palaa kuninkaana, ja koko maailma saa nähdä hänet.

Sitä päivää me odotamme.

 

Kohta tulee adventti ja me laulamme: Valmistu Herran kansa, nyt vastaanottamaan. Kun saapuu taivaastansa, kuningas päälle maan.

 

Älkää mistään murehtiko
9.11.01

 

Hyvää perjantaiaamua

 

Vankilassa istuva Paavali kirjoittaa Filipin kristityille: "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalan tietoon." (4:6.)

Merkillinen käsky: Älkää murehtiko! Älkää murehtiko yhtään mistään! Kuinka voi olla murehtimatta, kun elämä on täynnä huolia? Kuinka Paavali voi olla murehtimatta neljän vankilavuoden jälkeen mahdollinen teloitus edessään?

 

Huolet ovat kuin raskas taakka, jota usein kannamme. Ne ovat kuin ulkopuoleltamme tuleva suunnaton voima, joka painaa meitä. Ne tunkevat sisimpäämme ja pitävät meitä hallinnassaan. Haluaisimme päästä niistä eroon, mutta ne eivät jätä meitä.

Me järkeilemme ja tajuamme, etteivät asiat ole niin synkästi kuin miltä ehkä näyttää. Huolet vaikuttavat kuitenkin ihmeellisen siivittävästi tunteisiimme, joita emme pysty hallitsemaan. Pelko täyttää sydämemme. Mietimme, mitä kaikkea rakkaillemme voi tapahtua nyt tai joskus tulevaisuudessa. Mieleemme nousee mahdollisuuksia, joita emme ehkä koskaan kohtaa todellisessa elämässä. Tiettyinä hetkinä ulospääsyä ei näy missään. Aina kun luulemme löytäneemme ratkaisun, mieleen tulee uusi ajatus, joka alkaa mutta-sanalla.

Sairaus, väsymys tai ylihuolehtivainen luonne saattavat meidät vielä kokonaisvaltaisemmin huoltemme tyrannisoitaviksi. Yön pimeydessä vaikeudet näyttävät entistä suuremmilta. Uni pakenee silmistämme. Emme pysty millään rauhoittumaan. Vahvempikin terveys saattaa painojen alla murtua.

 

Paavali tarkoitti sielumme levoksi kehotuksen olla murehtimatta mistään. Toisinaan kuitenkin tuntuu kuin tällainen puhe vain lisäisi taakkaamme.

Jeesuskin kieltää vuorisaarnassaan murehtimisen: "Sen tähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte ja mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä pukisitte yllenne. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?" (Matt.6:35.)

Rohkaistakseen meitä laskemaan kuormamme Jumalan kannettaviksi, Jeesus puhuu Isästä, joka on taivaissa, Isästä, joka on rakkaus. Meillä on Isä, joka on enemmän kuin yksikään maallinen isä. Hän on täydellinen Isä, joka ei hylkää. Jeesus painottaa huolten painamalle ihmiselle: "Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan" (Matt.6:32). Hän ei pane harteillemme uutta vaatimusta olla murehtimatta, vaan hän tahtoo ottaa meidän taakkamme. Isä pitää meistä kyllä huolen.

 

Mikä siis on ratkaisu? Paavali sanoo: "Kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella Jumalan tietoon."

Isämme tahtoo, että kerromme hänelle kaikki asiamme. Ei ole sellaista iloa tai surua, jota ei voi hänen kanssaan jakaa. Meillä on aina lähellämme hän, joka jaksaa kuunnella, jolla on aikaa, joka välittää ja voi auttaa.

Saamme tuoda kaiken Jumalan tietoon. Äiti Maria sanoi aikanaan Jeesukselle Kaanaan häissä yksinkertaisesti: "Heillä ei ole viiniä" (Joh.2:3). Vaikka olisimme miten huonoja rukoilijoita tahansa, osaamme kuitenkin sanoa, mikä oma tai toisten tilanne on.

 

Rukoukseenkin asetamme omia vaatimuksiamme. Rukouksemme ovat mielestämme hyviä, jos saamme niihin tunnetta, jos voimme itkeä tai haltioitua, jos kykenemme puhumaan vuolaasti tai pitkästi. On aikoja, jolloin täytämme asettamamme tavoitteen, mutta yleensä koemme itsemme huonoiksi rukoilijoiksi. Usein rukoileminen jää vain siitä syystä, että koemme, ettemme täytä mittaa.

Todellinen rukous nousee aina avuttomuudesta. Vain hädässä oleva huutaa apua.

Avuttomuuttaan ei tarvitse koskaan hävetä. Päinvastoin.

 

Rukouksiamme ei kuulla niiden pituuden tai palavuuden tähden. Jumala on luvannut vastata avuttomalle Jeesuksen tähden. Hän ottaa meidät vastaan Poikansa tähden ja Pojassaan. Hän on antanut siitä lukuisia lupauksia.

Hän on käskenyt meidän rukoilla. Hän kyllä tietää meidän tarpeemme, tuntee ne jo ennen kuin rukoilemme. "Ennen kuin he huutavat, minä vastaan, heidän vielä puhuessaan minä kuulen" (Jes.65:24). Hän kuitenkin tahtoo meidän puhuvan hänelle kaikki, niin kuin mekin toivomme rakkaittemme tekevän meille.

 

Miksi sitten Paavali kehottaa kiittämään jo ennakkoon? Hänhän kehottaa esittämään pyynnöt Jumalalle "kiitoksen kanssa".

Kiittäessämme me luovutamme asiamme luottavaisesti Jumalalle. Me kiinnitämme ajatuksemme häneen ja hänen lupauksiinsa. "Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet ristiinnaulittavaksi kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei meille lahjoittaisi kaikkea muutakin hänen kanssaan?" sanotaan Room.8:32.

Kiitos tuo levon sydämeen. Se on uskon asenne.

 

Paavali vakuuttaa: "Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (4:7.)

On tilanteita, joita ei järkemme tai tahtomme kykene hallitsemaan, emmekä saa tunteitamme kuriin. Rauha tulee ulkopuoleltamme, Jumalan sanasta, erityisesti hänen lupauksistaan. Hän ikään kuin ojentaa käsivartensa ja sanoo: "Minä kannan sinua." (5.Moos.1:31; Jes.46:4).

 

Hyvää päivän jatkoa hänen kantamanaan

 

  Takaisin