Raamattuavaimet Radio Deissä 26.-30.4.04.
Elämän ykkösasia
Ma   Arvot uusiksi
Ti     Pohjia myöten
Ke   Vanhurskaana Jeesuksessa
To    Lahja Jumalalta
Pe   Yksin uskosta

Maanantaina 26.4.04

Arvot uusiksi

Ennen Jeesuksen kohtaamista Paavali ajatteli, että hän oli täyttänyt kaikki Jumalan käskyt. Hän sanoo kirjeessään filippiläisille eläneensä täysin moitteettomasti. Hänessä ei hänen omasta mielestään ollut mitään syntiä. Hän oli varma, että jos hän joutuisi Jumalan, Suuren Tuomarin, eteen tuomittavaksi, Jumalakin julistaisi hänet syyttömäksi, koska hän ei ollut syyllistynyt synnin tekemiseen. Hän ei tarvinnut armoa. Hän vihasi puhetta rististä ja ristiinnaulitun opista, jossa oli keskeisenä syntien sovitus ja anteeksianto - kunnes Jumala tarttui häneen.

Paavali ei liene ainoa, joka on ajatellut itsestään tällä tavalla. Monet vakuuttavat vielä kuoleman rajallakin, että he ovat täyttäneet kaikki Jumalan käskyt. Ei ole harvinaista, että joku sanoo tähän tapaan: "Minä olen rehellisellä työllä elättänyt perheeni ja kasvattanut lapseni. Jos minä en taivaaseen pääse, kuka sinne sitten pääsee?" Ihmisen luonnollinen järki sanoo, että kunnollisen elämän pitäisi riittää taivaan portillakin. Niin ajattelivat myös monet juutalaiset, niin Paavalikin ennen kääntymistään.

Kuinka jollakin voi olla niin suuret luulot itsestään? Siihen lienee monia syitä. Joku ajattelee, että kaikki on hyvin, jos ei ole tappanut tai varastanut, ei juopotellut eikä ollut uskoton puolisolleen. Joku vetoaa korkeaan moraaliinsa, johon hänet on kasvatettu jo lapsesta asti. Toinen lisää siihen vielä Jumalan kunnioittamisen. Hän on opettanut lapsilleenkin iltarukouksen. Hän ja hänen perheensä ovat käyneet kirkossa ainakin suurina juhlapyhinä. Hänen perheensä on noudattanut kristillisiä tapoja.

Riittääkö tämä kaikki Jumalalle? Entä, jos lisäksi osallistuu aktiivisesti seurakunnan toimintaan, panee rahaa kolehtiin ja tukee hyviä tarkoituksia. Entä, jos rukoilee joka päivä ja lukee kenties Raamattuakin?

En usko, että parhainkaan meistä voi ylittää Paavalin hurskauden. Hänen vilpittömyyttään kuvaa se, että hän oli liittynyt kaikkein jyrkimpään juutalaiseen ryhmään, fariseuksiin. Hän oli sitoutunut kokonaiseen sääntöjen viidakkoon, jolla taattiin se, ettei vahingossakaan rikkonut Jumalan tahtoa. Hän oli totisesti hurskas mies sen mukaan kuin ihminen voi asiaa arvioida.

Sitten Paavali kohtasi Jeesuksen, ja se muutti hänen ajatuksensa hänen omasta hurskaudestaan. Hän kuvaa kokemaansa muutosta Filippiläiskirjeen kolmannessa luvussa:
"Mikä minulle oli voitto, sitä kuitenkin Kristuksen tähden pidän tappiona. Minä pidän sitä kaikkea todella tappiona tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, Herrani, tuntemisen rinnalla. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken ja pidän sitä roskana, että voittaisin omakseni Kristuksen." (3:7-8.)

Kun Paavali arvioi entistä elämäänsä, se, mikä oli aikaisemmin ollut hänen mielestään hurskainta, muuttui roskaksi, oikeammin lannaksi. Ei ollut kysymys vain roskista, jotka voidaan poimia pois, vaan sonnasta. Kuva on karkea, kuva entisestä nuhteettomasta miehestä, jolla ei ollut julkisia lankeemuksia kunnon fariseuksena.

Hän oli menettänyt kaiken - mutta oli tyytyväinen!

Ilmaus on passiivinen. Hän ei ollut itse aktiivisesti antanut mitään pois. Hän oli menettänyt sen. Se oli seurausta Jumalan työstä hänessä ja hänen elämässään. Jumala oli johtanut hänet Jeesuksen sisäiseen tuntemiseen.

On ymmärrettävää, että ihminen tekee parannuksen synneistään, katuu niitä ja uskoo ne Jeesuksen tähden anteeksi. Entä kun syntilistaan kuuluvat myös hyvät tekomme ja kaikki oma hurskautemme, jota olemme tottuneet arvostamaan. Siitähän Paavalin kohdalla lopulta oli kysymys.

Evankeliumi edellyttää, että ihmisen on pelastuttava, ei vain näkyvistä synneistään, vaan myös "hyvistä teoistaan", niistä, joita Raamattu sanoo "lain teoiksi". Niillä tarkoitetaan parasta, mitä ihminen saa aikaan ilman sisäistä muutosta, ilman evankeliumia. Mikään ei kuitenkaan ole täysin puhdasta Jumalan silmissä, vaikka emme itse sitä huomaa, ennen kuin Jumala sen meille osoittaa.

Tiistaina 27.4.04

Pohjia myöten

Lukuisat itseensä ja omaan hurskauteensa pettyneet ihmiset ovat kautta aikojen alkaneet hädissään etsiä apua. Eräs heistä oli Paavo Ruotsalainen, joka sisäisen ahdistuksensa ajamana kulki pitäjästä toiseen, Nilsiästä Jyväskylään, tavoittaakseen seppä Högmanin. Seppä oli ainoa Paavon tuntema ihminen, jolta hän uskoi saavansa avun hengelliseen hätäänsä. Paavon mieltä ahdisti synnintunto, josta hän ei kyennyt vapautumaan. Kun hän oli puhunut vaivansa vanhemmalle miehelle, tämän kerrotaan todenneen: "Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunteminen".

Sama vaiva saattaa ahdistaa monia ihmisiä tänä aamuna. Ulkonaisesti kaikki on hyvin, mutta sisässä on paha olo. Joku sanoo olevansa täysin epäonnistunut elämässään. Toinen surkuttelee itseään ja toistelee mielessään: "Ei minusta ole mihinkään." Joku saattaa toivoa kuolemaa vapauttajaksi ahdinkoonsa

Kuitenkin: jos vähän pintaa raaputtaa, alta saattaa löytyä todellinen syy. Ei ole kysymys vain siitä, että jotkut asiat ovat menneet pieleen. On paha olo sen tähden, että tuntee itsensä syylliseksi. Mieleen tulee tekoja, joita toivoisi tekemättömiksi ja sanoja, jotka ottaisi takaisin, jos voisi. Toisten syyttelystä tai omista selityksistä ei ole sanottavaa apua. Omatunto on lahjomaton. Huolimatta kaikkien ystävien mielipiteistä se nuhtelee meitä omasta käytöksestämme tai ratkaisuistamme. Mieleemme tulee ihmisiä, joita vastaan olemme rikkoneet, vääriä ratkaisuja, vastuun pakenemista. Mutta omassatunnossamme olemme myös sen Jumalan edessä, joka näkee kaiken. Voimme yrittää vaientaa omantuntomme äänen. Ehkä se aikaa myöten onnistuukin, mutta silloin olemme todellisessa vaarassa. Jos omatuntomme ei puhu mitään, sisimpämme on hengellisen kuoleman tilassa. Olemme Paavalin sanoin kuolleet synteihimme.

Raamattu kuitenkin vakuutta, että Jumala, joka herätti Lasaruksen kuolleista, voi herättää eloon myös hengellisesti kuolleen ihmisen. Usein ensimmäinen elämän merkki on sen toteaminen, että elämä on tyhjää ja tarkoituksetonta tai että oma sisin on tyhjää täynnä. Eräs henkilö ilmaisi kokemuksensa tähän tapaan: "Minulla oli toiveideni ammatti, mies, jonka halusin rinnalleni, oma koti ja kaksi poikaa, työpaikka ja ystäviä. Sittenkin puuttui jotakin. Ihmettelin: Tätäkö elämä vain on? Eikö tässä ole mitään muuta?" Se pani hänet etsimään Jumalaa ja lähtemään sinne, missä puhuttiin Jumalasta. Hänen omatuntonsa heräsi. Hän tajusi olevansa syntinen ihminen Jumalansa edessä. Hän tarvitsi apua niin kuin Paavo Ruotsalainen aikanaan. Hän oli kuitenkin onnellisemmassa asemassa kuin Paavo. Hänen ei tarvinnut kulkea pitäjästä toiseen. Hän sai kuulla julistusta, joka avasi hänelle evankeliumin Jeesuksesta.

Marie Monsen kertoo kirjassaan
Kuinka herätys alkoi hengellisestä työstä Kiinassa ennen vallankumousta. Hän kertoo muun muassa eräästä vanhasta lähetystyöntekijästä, joka läheteille suunnatussa hengellisessä kokoussarjassa joutui Jumalan puhutteluun jo ensimmäisenä päivänä. Hän ei puhunut kenellekään mitään, vaan vetäytyi omaan oloonsa. Jumala oli yllättäen puhunut hänelle hänen hengellisestä tilastaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tajunnut syntisyyttään niin syvästi kuin nyt, ei myöskään Jumalan armoa. Hän oli lähetystyöntekijä sillä perusteella, että hän oli nuoruudessaan tehnyt ratkaisunsa, nostanut kätensä eräässä hengellisessä kokouksessa. Hän oli pitänyt sitä riittävänä osoituksena Jumalan lapseudesta. Vasta nyt hän oli päässyt Jeesuksen sisäiseen tuntemiseen.

Piispa Bo Gierz kuvaa kirjassaan
Kalliopohja sisintämme kivisenä peltona. Kun Jumalan sana sattuu kuulijaan, hän alkaa raivata oman sydämensä peltoa puhtaaksi synneistä. Ensin tulevat isommat asiat, sitten yhä pienemmät. Perkaamista jatkuu. Lopulta raivaaja luulee, että sydämen pelto on puhdas. Kun hän sitten laskee auran multaan, se kolahtaa johonkin kovaan. "Vieläkö jotakin?", parkaisee onneton sielu. Mitä siellä vielä voi olla? - Kallio! Kova kallio joka puolella. Vain silaus multaa pinnalla!

Jumalan puhuttelussa sydämen pahuus tulee meille ilmeiseksi. Löydämme kallion, joka ei ole siirrettävissä tai hävitettävissä. Jäljellä ei jää ansioita vaan velkoja, ei puhtautta vaan likaa, ei syyttömyyttä vaan syyllisyyttä, ei taivasta, vaan kadotus.

Tiedätkö: juuri siksi Jeesus Kristus kuoli ristillä sinun ja minun, meidän kaikkien syntisten puolesta. Mitä se oikein merkitsee? Siitä puhumme huomenna.

Keskiviikkona 28.4.04

Vanhurskaana Jeesuksessa

Paavali puhuu paljon vanhurskaudesta ja vanhurskauttamisesta. Meidän kielenkäytössämme sanat tuntuvat vierailta. Moni pitää niitä täysin käsittämättöminä ja tahtoo ohittaa ne. Ne ovat kuitenkin niin tärkeitä, että meidän on syytä pysähtyä miettimään, mitä Jumala tahtoo niiden välityksellä meille sanoa.

Vanhurskaus ja vanhurskauttaminen ovat lakitermejä. Ne johtavat meidät taivaalliseen oikeussaliin, jossa tuomarina on pyhä, kaikkivaltias Jumala, joka vihaa syntiä ja tuomitsee syntisen. Syytettyjen paikalla olemme me, tavalliset syntiset ihmiset. Kysymys ei ole viimeisestä tuomiosta, vaan siitä hetkestä, jolloin ihminen synnintuntonsa ajamana rukoilee avuttomana Jumalalta armoa. Mitä taivaassa silloin tapahtuu?

Meillä on taivaassa Puolustaja, Jeesus Kristus! Mitään parempaa meillä ei voisi ollakaan. Jeesus on itse ottanut meidän syyllisyytemme omaksi syykseen ja kärsinyt Jumalan langettaman tuomion ja rangaistuksen meidän synnistämme. Siksi todellinen ihme tapahtuu ihmiselle, jota omatunto soimaa ja jonka edessä kadotus aukeaa: Jeesuksen kuoleman tähden Jumala antaa kaikki syntimme anteeksi. Hän ei lue syntiämme meidän syyksemme, koska Jeesus on jo kärsinyt rangaistuksen siitä. Mutta Jeesuksen puolustukseen liittyy toinenkin tärkeä asia. Hän on täyttänyt Jumalan tahdon kaikessa. Maan päällä eläessään hän oli puhdas ja viaton, ainoa, jossa ei ole ollut mitään syntiä. Hän on elänyt täydellisen elämän meidän puolestamme. Siksi Jumala lukee meidän hyväksemme Poikansa puhtauden, hänen vanhurskautensa. Hän ikään kuin pukee meidät Jeesuksen puhtauteen. Olemme vanhurskaat, Jumalan täysin hyväksymät, Jeesuksessa. Miten suuri totuus: Vanhurskaat Jeesuksessa.

Vanhassa testamentissa on eräs kuvaus vanhurskauttamisesta. Siellä kerrotaan profeetta Sakarjan näky ylipappi Joosuasta. Sakarja sai nähdä välähdyksen siitä, mitä syntiselle ihmiselle tapahtuu pyhän Jumalan edessä. Siinä puhutaan Herran enkelistä, joka on usein VT:ssa Jeesuksen peitenimi. Hän kirjoittaa: "Herra näytti minulle ylimmäisen papin Joosuan seisomassa Herran enkelin edessä ja Saatanan seisomassa hänen oikealla puolellaan, häntä syyttämässä - - Joosua oli puettu saastaisiin vaatteisiin, ja hän seisoi enkelin edessä. Tämä sanoi edessään seisoville: 'Riisukaa pois saastaiset vaatteet hänen yltään.' Enkeli sanoi hänelle: 'Minä olen ottanut sinulta pois pahat tekosi ja puen sinut juhlavaatteisiin.'"

Moni on puettu saastaisiin vaatteisiin Jumalan edessä tälläkin hetkellä. Sillä paikalla jokainen meistä tietää, että ansaitsee rangaistuksen. Mitä voimakkaammin koemme syntimme, sitä kauhistavammalta tuntuu Jumalan tuomio. Saatana syyttää ja sanoo, ettei sinulla ole enää mitään toivoa. Ei hyödytä enää uskoa tai ajatella, että voisi saada mennyttä anteeksi. Mitä Jumala sanoo: "Riisukaa pois saastaiset vaatteet hänen yltään. " Näin tapahtuu, jos et pidä synneistäsi kiinni, vaan tahdot luovuttaa kaiken syyllisyytesi Jumalalle. Hän ottaa pois sinun pahat tekosi ja pukee sinut juhlavaatteisiin kasvojensa edessä. Se juhlavaate on Kristuksen elämä sinun puolestasi, Kristuksen vanhurskaus.

On maailman ihmeellisin asia kuulla sanat: "Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Mene rauhaan." Kuulemme ne kirkossa, kun pappi julistaa seurakunnalle synninpäästön, ehtoollispöydässä, kun meille henkilökohtaisesti sanotaan: "Sinun puolestasi annettu - - sinun puolestasi vuodatettu." Voimme kuulla vapauttavat sanat, kun luemme Raamattua tai jotakin hengellistä kirjaa. Suuri asia on saada puhua syntinsä Jumalalle jonkun uskovan läsnäollessa ja kuulla hänen lausuvan synninpäästön sanat, niin kuin Jumala itse sanoisi ne meille.

Pelkäävä ja epäilevä sydän saa täyden lohdutuksen Jumalan lupauksista, jotka on kirjoitettu Raamattuun. "Tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranväriset, ne tulevat valkeiksi kuin villa."

Eräs mies kertoi kokemuksestaan omien painojensa alla. Hän oli mennyt metsään ja tullut lammen rantaan. Sumu leijaili ilmassa. Sitten tuuli lakaisi maata ja sumu oli tiessään. Hän muisti Jumalan sanan: "Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi kuin pilven ja syntisi kuin sumun. Käänny minun puoleeni, sillä minä olen lunastanut sinut." Sillä hetkellä hänen syntinsä olivat poissa. Ne olivat hävinneet kuin sumu. Jumalan sana oli vapauttanut hänet.

Torstaina 29.4.04

Lahja Jumalalta

Tämän viikon aamuina on puhuttu vanhurskauttamisesta eli siitä, kuinka syntisestä ihmisestä voi tulla Jumalan hyväksymä.

Jumala
ei tee meitä vanhurskaiksi niin, että meidän luontomme muuttuisi toiseksi, vaan hän julistaa meidät vanhurskaiksi. Hän lukee meidän hyväksemme Poikansa vanhurskauden, Poikansa pyhyyden ja puhtauden. Olemme edelleen syntiset, mutta meidän syntiämme ei lueta syyksemme, koska Jeesus on jo kuollut sen tähden. Eräs puhuja näytti kerran paperia, joka oli toiselta puolelta ihan suttuinen. Hän sanoi: "Tämä kuvaa syntistä ihmistä. Kun Jumala antaa hänelle synnit anteeksi, Jumala puhdistaa hänet kaikesta vääryydestä". Puhuja näytti paperin puhdasta puolta. Sitten hän otti Raamattunsa ja sanoi: "Tämä kuvaa Jeesusta". Hän pani paperin Raamatun väliin ja totesi: "Kun Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, hän pukee hänet Poikansa vanhurskauteen. Ei ihminen silti ole syntisestä luonnostaan päässyt. Se seuraa häntä hautaan asti ja aiheuttaa hänelle paljon vaikeuksia ja surua. Mutta kun Jumala katsoo häntä, Jumala näkee vain Poikansa täydellisyyden, niin kuin te näette vain tämän Raamatun ettekä sitä paperia ollenkaan."

Raamatun mukaan Jumala
vanhurskauttaa jumalattoman. Tarkkaan ottaen vain jumalattoman, sillä niin kauan kuin ihminen vielä uskoo itseensä ja luulee olevansa jotakin muuta kuin jumalaton, hän hylkää tämän ihmeellisen lahjan.

Jumalattoman vanhurskauttamiseen sisältyy maailman ihanin ilosanoma: Kukaan ei ole niin suuri syntinen, että tulisi sen tähden hylätyksi! Joukkoon sopivat rikolliset yhtä hyvin kuin kunnon kansalaiset, "rötkäsyntiset" yhtä lailla kuin "siivosyntiset".

Vanhurskaus annetaan
täydellisenä. Se on kertakaikkinen lahja Jumalalta, ei ihmisen teko tai ansio, ei myös mikään ihmisessä tapahtuva prosessi. Se perustuu Jumalan sanaan ja lupaukseen, johon ihminen ei voi lisätä mitään.

Vanhurskaus on Jumalan lahja, joka tulee osaksemme
Jeesuksen tähden, Jumalan sanan perusteella. Siksi se on varma. Jos vaadittaisiin vastineeksi jotakin, vaikka kuinka pientä, jäisimme epävarmuuteen, oli sitten kysymys katumuksemme syvyydestä, yntiemme tunnustuksen täydellisyydestä tai elämämme muuttumisesta. Anteeksianto ei perustu millään tavalla meihin, ei siihen, mitä sillä hetkellä tai jälkikäteen koemme tai tunnemme, ei lupauksiimme tai päätöksiimme, ei edes mahdolliseen muuttumiseemme paremmaksi. Se on Jumalan sydämen armoa. Hän sanoo: "Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä muista sinun syntejäsi." - Hän pyyhkii rikkomuksemme, eikä niitä enää ole hänen silmissään. Hän tekee sen itsensä tähden, eikä enää muista syntejämme.

Vanhurskautemme ei näin ollen ole meistä lähtöisin. Se on kokonaan Jeesuksen ansiota. Se on hänen täytetyssä työssään: hän on täyttänyt Jumalan tahdon kaikessa ja hän on ottanut syykseen meidän syntimme. Syntien anteeksiantamus on hänen kuolemassaan, vanhurskautemme hänen elämässään. Koska meissä itsessämme ei ole vanhurskautta, vaan se on lahjaksi saatua, puhumme
vieraasta vanhurskaudesta. Jeesus on ottanut syntimme ja antaa meille vanhurskautensa autuaassa vaihtokaupassa. Ihminen on vanhurskautettuna Jumalan edessä pyhä, itsessään edelleen syntinen, samalla kertaa vanhurskas ja syntinen. Sydämemme laulaa kiitosta Jumalalle siksi, että saamme olla vanhurskaat Jeesuksessa. Kun katselemme elämäämme ja sisintämme, huomaamme yhä selvemmin syntisyytemme, joka meissä on. Tahtoisimme olla täydellisen vanhurskaat jo tässä elämässä, mutta se ei ole mahdollista. Jumala vaikuttaa meissä kyllä uutta elämää sanansa ja Pyhän Henkensä kautta, mutta turmeltuneessa luonnossamme synti asuu edelleen. Se on taakkanamme loppuun asti. Vasta perillä olemme siitä vapaat.

Jos kadotamme sen totuuden, että olemme vanhurskaat Jeesuksessa, kristillisyytemme pyörii vain oman itsemme ympärillä. Jos taas alamme luulla, että olemme vapaat synnistä jo nyt, emme tarvitse mitään todellista Vapahtajaa.

Olen puhunut suuresta ja merkittävästä asiasta. Huomenna kerron, kuinka tämä voi tulla ihmisen omaksi, niin että hän voi sydämestään sanoa Jeesukselle niin kuin epäilevä Tuomas: "Minun Herrani ja minun Jumalani!" (Jh. 20:28)

Perjantaina, 30.4.04

Yksin uskosta

Jumalan suurin lahja, syntien anteeksiantamus ja vanhurskaus Jeesuksessa, josta tällä viikolla on puhuttu, otetaan vastaan yksinkertaisesti uskomalla Jumalan sanaan. Usko ei kuitenkaan ole vanhurskauttamisen ehto, perusta tai syy. Se on vain väline, jolla suuri lahja otetaan vastaan.

Usko syntyy Raamatun mukaan Jumalan sanan kuulemisesta. Ilman evankeliumia ei voi olla vanhurskauttavaa uskoa, sillä usko ei ole ihmisen kyky, ominaisuus tai saavutus.

Toisaalta kaikki saadaan vain uskoen, toisaalta usko ei ole mitään. Ainoa merkittävä on Jeesus Kristus, johon uskossa turvaamme. Sen tähden ei ole merkitystä sillä, onko usko heikko tai vahva. Tärkeintä on se, mitä Raamattu meille vakuuttaa. Jos vähänkin alamme tarkkailla omaa uskoamme, painopiste siirtyy meihin itseemme ja kaikki ilo ja varmuus katoaa. Voimme olla varmat Jeesuksesta ja Jumalan lupauksista, mutta emme omasta uskostamme.

Jeesus selitti aikanaan uskon salaisuutta Nikodeemukselle, juutalaiselle hallitusmiehelle, joka kuului kansan vanhimpiin. Hän otti esimerkin Israelin erämaavaelluksesta, jolloin paljon kansaa kuoli myrkkykäärmeiden pistoon. Jumala antoi heille silloin merkillisen avun. Hän sanoi Moosekselle: "Tee itsellesi käärme ja pane se tangon päähän, niin jokainen purtu, joka siihen katsoo, jää eloon." Mooses teki Jumalan sanan mukaan. Jos käärmeet sitten purivat jotakuta, ja tämä katsoi vaskikäärmeeseen, hän jäi eloon." Sitten Jeesus sanoi: "Kuten Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin on Ihmisen Poika ylennettävä, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi ikuinen elämä. Sillä niin on Jumala rakastanut maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi ikuinen elämä."

Erämaassa riitti, että vain katsoi vaskiseen käärmeeseen. Pelkkä katse merkitsi uskoa. Uskon synnytti Jumalan lupaus. Ilman lupausta ei olisi ollut vaskikäärmettä eikä parantumista. Usko syntyi lupauksesta ja perustui siihen, sillä lupauksen antajana oli Jumala itse. Riitti, että katsoi käärmeeseen vaikka viimeisillä voimillaan.

Meillekin riittää, että vain "katsomme" uskossa Jeesukseen, joka kuoli Golgatan ristillä meidän puolestamme - ja synti on poissa. Jeesus vakuuttaa, että häneen uskovaa ei tuomita, mutta joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainoan Pojan nimeen. Joka ei usko, on tuomittu "kuolemaan" eli kadotukseen yhtä varmasti kuin erämaassa kuolivat ne, jotka eivät uskoneet Jumalan lupausta.

Miksi Jumala on säätänyt niin, että anteeksiannon ja täyden vanhurskauden voi ottaa vastaan vain uskoen hänen sanaansa? Paavali vastaa siihen Roomalaiskirjeessä näin: "Vanhurskaus on uskosta, että se olisi armosta." Näin Jumala takaa, että vanhurskaus on kaikkien ulottuvilla samalla tavalla. Se on kaikkien kohdalla yhtä yksinkertaista. Jos ihminen voisi vaikuttaa siihen jotakin tai jos se pitäisi ansaita jollakin tavalla, jäisimme aina ulkopuolelle. Nyt se annetaan lahjaksi uskolle.

Usein korostetaan, että usko on Jumalan lahja. Se on kyllä totta, mutta ei siinä merkityksessä, että usko aivan kuin tipautettaisiin taivaasta. Se ei ole niin kuin avustuspaketit, joita pudotetaan nälkäisille lentokoneista. Usko saadaan kuulemalla Jumalan sanaa. Pyhä Henki synnyttää uskon, kun meille julistetaan evankeliumia Jeesuksen täytetystä työstä. Siitä usko myös elää ja vahvistuu.

Uskoessamme Kristukseen meillä on Kristus ja hänen vanhurskautensa. Meillä on kaikki se, mitä Kristus on ja mitä hän on tehnyt. Jopa niin että Kristus itse asuu uskon kautta sydämessämme.

Paavali oli kokenut elämässään radikaalin muutoksen, jota voidaan sanoa uudestisyntymiseksi. Se on sama asia kuin vanhurskauttaminen, vain toiselta näkökulmalta katsottuna.

Paavali
oli menettänyt kaiken entisen hurskauden ja aiemmat odotukset ja tavoitteet. Se oli tapahtunut, kun hän oli voittanut omakseen Kristuksen. Hänen oli havaittu olevan hänessä, Kristuksessa, ja omistavan, ei omaa laista tulevaa vanhurskautta, vaan sen, joka tulee uskon kautta Kristukseen. Hän tuli tuntemaan Vapahtajansa, Kristuksen.

Takaisin